Särkynyt saviruukku

Iltahartaus pe 19.04.2013
Viena-Inkeri Lounela, toimittaja, Asikkala
”Jeesus sanoi: Isän valtakunta on verrattava naiseen joka kantaa täyttä jauhoruukkua ja jolla on pitkä tie kuljettavanaan. Ruukun kädensija meni rikki ja jauho valui hänen taakseen tielle. Hän ei sitä huomannut eikä hän tiennyt onnettomuudesta. Kun hän tuli kotiin, pani hän ruukun maahan ja hän näki että se oli tyhjä.”

Tämä vertaus rikki menneestä ruukusta on Juhani Rekolan kirjassa Tämän elämän mieli. Juuri näille sivuille olen useita kertoja palannut. Vertaus on Tuomaan evankeliumista, joka ei sisälly Raamattuumme. Pappi kirjailija Juhani Rekola kirjoitti näkevänsä tässä vertauksessa ehkä uskon tulkintaa ja myös elämän mielen, tarkoituksen tulkintaa.

Ensi kuulemalta tuntuu kyllä että vertaus puhuu hukkaan menneestä elämästä ilman tarkoitusta. Kun matka päättyy pitkän vaelluksen jälkeen, ruukku on rikki ja jauhot valuneet tielle. Rekola sanoo jauhojen kuvaavan uskoa. Jauhot ovat valuneet tielle, vain hetken ne näyttävät suuntaa, ennen kuin linnut ehtivät paikalle.

Mutta kuitenkin jauhot näyttävät suuntaa ja usko on suunta. Heikkokin usko riittää. Se viittaa tulevaan, elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Nainen tulee kotiin.

Elämän tarkoituskin voi hävitä niin kuin usko - kuin jauhot tielle - jotain kuitenkin jää, ruukku vaikka rikkinäinenkin.

Miten sitä meikäläinen oppisi tyytymään kaiken maahan valumiseen, tyhjään ja vielä rikkinäiseen ruukkuun ja voisi samalla uskoa että matka vie kotiinpäin. On niin kovin tottunut itse tekemiseen, oman panoksen aikaansaamiseen.

Mitä olen saanut aikaan, sitä kyllä joskus pohtii – ja joku muukin.

Eräs ystävä mietti, ettei hän ole saanut mitään aikaan, ei ole perhettä, ei puolisoa ei lapsia. Hän kertoi saavansa voimaa ajattelemalla puuta, ei mitään metsää eikä mitään metsässä kasvavaa puuta. Hän ajattelee pihalla kasvavaa yksinäistä puuta. Se ei tee mitään, siinä se on ja on tärkeä.

Sen kuitenkin on tässä vaiheessa todennut, että voimaa iloa ja mieltä olemiseen ilmaantuu jostain aivan muualta kuin omista tekemisistä.

Pieni välähdys toisesta maailmasta, pyhä hetki voi yllättää keskellä arkea. Tällaisen hetken koin muutama vuosi sitten.

Oli sellainen parin kolmen päivän jakso jolloin me isovanhemmat saimme pitää kaksi ja puoli-vuotiasta poikaa meillä hoidossamme ja ilonamme. Päätimme lähteä yhdessä tapaamaan yli 90- vuotiasta ystäväämme hoitokotiin. En arvannut millaisen lahjan veimme ja samalla itsekin saimme.

Jo sisään astuessa näki kuka oli nyt mieluisin vieras. Se oli vähämies, niin hän pieniä poikia nimitti. Hymy levisi rouvan kasvoille kun hän näki vähämiehen.. Muistutin, että tätä lasta hän oli pitänyt meillä sylissään jo vauvana ja miettinyt kenen näköä siinä mahtaa olla.

Istuimme ja juttelimme, aluksi poika vähän ujona sylissäni. Vanhus istui vuoteensa laidalla. Kysyin haluaisiko hän nyt ottaa pojan syliinsä. Kyllä vaan. Eikä tuntunut olevan pojallakaan mitään sitä vastaan. Näin jatkoimme juttelua.

Jonkin ajan kuluttua arvelin, että lapsi ehkä haluaisi jo pois vanhan rouvan sylistä ja kysyin:” Tulisitko jo Mummin syliin tai lattialle? ” Poika yllätti: ”Tässä on hyvä”. Ja taas saimme vanhuksen kauniin hymyn. Näki että heillä molemmilla oli hyvä. Hyvä oli meillä lapsen isovanhemmillakin.

Rakas taivaallinen Isä,
Kiitos koko elämästä ja tästä päivästä.
Opeta nöyryyttä ja luottamusta armoon.
Pidä meidät suunnassa oikealla tiellä kohti kotia
ja anna muistaa, että vaeltajia on muitakin.
Anna viisautta tukea ja palvella lähellä olevia.
Siunaa kaikkia pieniä ja isoja elämän matkalaisia
ja koko luomakuntaa.
Aamen.

Virsi: 511