Jälkinäytös jota työstän

Iltahartaus pe 28.06.2013
Minna Tuominen, Oppilaitospastori, Porvoo
Kesähäiden aikaan ajattelen kaikkia niitä pareja, jotka yhä menevät naimisiin, yhä tahtovat uskoa yhteiseen tulevaisuuteen aina kuolemaan asti. Muistan itseni morsiamena 16-vuoden takaa.

Muistan nuoruuden idealisoidun kuvan elämästä ja avioliitosta. Miten paljon olen rakkaudessa saanut itseeni pettyä. En ole jaksanut olla niin hymyilevä ja auttavainen vaimo kuin toivoin.

Silloin nuorena morsiamena en vielä tiennyt, että elämänlaki on sellainen, että kaikki se, mikä on vanhemmiltamme ja heidän vanhemmiltaan jäänyt kesken, siirtyy meidän kannettaviksemme, että kaikki se, mikä on jäänyt omissa lapsuuden kiintymyssuhteissa ja vanhoissa seurustelusuhteissakin kesken, sekin siirtyy tänne. Kasvun mahdollisuudeksi toki.

Olisimme ehkä päässeet helpommalla, jos joku olisi kertonut, että kaikki se vaikuttaa. Tai osanneet ainakin varautua siihen, mitä tarkoittaa työ parisuhteen eteen. Silloin heti.

Vanhojen taakkojen lisäksi, emme saaneet itse valita myöskään niitä ulkoisia vastoinkäymisiä joita meille tuli. (tahatonta lapsettomuutta, sairautta, en äitini enkä anoppini kuolemaa. En valinnut työttömyyttä ja taloudellista niukkuutta. Ne vain tulivat elämäämme ilman omia toiveitamme). Eihän kukaan saa valita. Myötä ja vastoinkäymisissä, niinhän me lupasimme tahtoa ja rakastaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että lapsi tarvitsee sosiaalisen turvaverkon. Ajattelen, että niin myös tuoreet pariskunnat tarvitsisivat.

Me löysimme aikanaan parisuhdekurssit suhdettamme vahvistamaan. Onneksi. Ne lisäsivät ymmärrystä itseämme ja toisiamme kohtaan. Kiintymystä voi tosiaan vahvistaa ja rakkaussuhde mahdollistaa ihmisenä kasvamisen. Olen kokenut sen, että läheisyys lohduttaa eniten silloin kun kipu vie elämänilon. Eristäytyminen vie autiomaahan. Sekä puolison että Jumalan läheisyyttä, molempia voi vahvistaa.

1. Johanneksen kirjeessä se sanotaan hyvin: ”Juuri siinähän Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.”

Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei ole jotakin pilvissä liitelevää huumaa. Jeesuksen elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Miksi itse sorrunkaan usein toivomaan, että rakkaus ja helppous tarkoittavat samaa tai että helppous olisi ainakin rakkauden seuralainen? Niiden puolesta, joita me rakastamme, niiden huolet vaikuttavat meihinkin. Sitä kai Paavali tarkoitti sanoessaan: Kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain. Rakkaus pitää sisällään toisen puolesta kärsimisen.

Parisuhde on taitolaji. Yksi isoimmista asioista, jonka mieheni on minulle opettanut on kyky pyytää ja antaa anteeksi. (Ajatella, että noinkin perustavaalaatua oleva taito on pitänyt opetella pitkälti yli 20-vuotiaan ).
Aika vaikea onkin suositella kenellekään itseään täydelliseksi luulevalle parisuhdetta ja avioliittoa.. Anteeksianto on ihmissuhteissa välttämätöntä, sillä jokainen on erehtyväinen.

Siksi minäkin nöyrin mielin yhä pyydän rakkaudelleni turvaa ja siunausta Jumalalta, samoin kuin silloin 16 vuotta sitten kirkon alttarilla. Jos avioliittoni olisi vain minun tunteideni tai osaamiseni varassa, se olisi varmaankin kuollut jo ajat sitten.

Virren 241 (Herra rakkaastani tunnen iloa) sanat lohduttavat ja virkistävät minua.

Hyvä Jumala,
sinä itse olet rakkaus ja siunaat niitä, jotka turvautuvat sinuun.
Anna anteeksi kaikki haavat ja loukkaukset, joita olemme rakkaillemme aiheuttaneet. Auta antamaan anteeksi myös muille, jotka ovat loukanneet läheisiämme. Auta katkaisemaan sukujemme vahingoittavat perinteet; tiedostetut ja ne puhumattomiksi vaietut.
Kiitos Jumala, että meillä on mahdollisuus elää sinun rakkautesi suojassa. Auta meitä luomaan toista ja itseä kunnioittava tila. Anna rakkautemme vahvistua. Tätä rukoilemme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Virsi: 241

Samarialainen

Iltahartaus ke 03.07.2013
Mika Lahtinen, Draamapedagogi, Jyväskylä
ERÄS MIES

Yhtäkkiä joku tönäisi minua. Kaaduin ja näin nauruja minun päälläni. Vatsaani sattui ja päähäni. He löivät, repivät ja potkivat minua. Luulin, että kuolen.

Sitten tuli hiljaista, ja maa tuntui karhealta minun vatsani alla. Maistoin verta. Kuulin kärpäsiä. Olin täynnä kipua.

Askeleita rahisi lähelläni ja joku kosketti minua. Säikähdin, että ne tulivat takaisin ja jatkavat hakkaamista. Minä vihaan heitä.


SAMARIALAINEN

Aasi, jolla ratsastin, pysähtyi pyytämättä. Aluksi minä näin pientareella vain jalkaterän, josta valui verta. Hiekka ja multa olivat tahrineet haavan. Sitten näin koko ruumiin.

Jalka heilahti. Minua inhotti ja pelotti. Laskeuduin ratsailta ja sidoin aasin puuhun.

Mies oli alasti ja hakattu. Pahimmat haavat minä puhdistin viinillä leilistäni. Käteni tärisivät. Revin viittani liepeistä suikaleita ja sidoin haavoja.


ERÄS MIES

Mutta se olit sinä. Sinä liikutit käsiäni ja jalkojani. Olin avuton ja se kaikki hävetti minua.


SAMARIALAINEN

Puhuin hänelle. Hän aukaisi silmänsä ja yritti sanoa jotain, mutta se jäi yskimiseksi ja pieneksi kiitokseksi.

Minä sanoin hänelle, että ”älä pelkää, minä autan sinua ja pidän sinusta nyt huolta, en tee sinulle pahaa” ja että ”kaikki järjestyy”. Epäilin itseäni, mutta tuntui tärkeältä sanoa niin.

Minä pelkäsin, että joku kyttää meitä ja käy kohta kimppuun. Minä vihasin sitä kaikkea ja minua harmitti, että se olin juuri minä, joka osui paikalle.

Yritin nostaa miehen jaloilleen. Siitä ei tullut mitään. Otin hänestä kiinni takaa kainaloiden alta, kuin syliin, ja kannoin, raahasin ja nostin hänet aasini selkään.

Mies makasi ratsailla kuin mikäkin löysä ja likainen viljasäkki. Minun aasini todella teki töitä. Säkin paino muljahteli puolelta toiselle.

Vastaantulijoiden katseet piinasivat minua. Olin taluttaja. Olin ramman orja. Joku sylkäisi minun päälleni. Olisi edes tähdännyt säkkiin.

Potilaan vointi koheni, ja me juttelimme vähän aina silloin tällöin. Annoin hänelle juotavaa leilistäni. Minäkin piristyin.

Vähän myöhemmin se mies sai eräänlaisen pärjäämiskohtauksen. Hän väitti haluavansa kävellä ja hivuttautui alas aasin selästä, mutta heti hän lyyhistyi maahan. Minä nostin hänet takaisin ratsaille. Ajattelin, että mikä ääliö. Ehkä sekin oli hänen omaa tyhmyyttään, että hän oli joutunut hakattavaksi.

Lähestyimme majataloa. Siellä minun oli ollut tarkoitus syödä hyvin, levätä ja juhlia. Nyt oli toisin. Olimme kurja kaksikko: väsynyt muukalainen ja rampa ratsastaja.

Minua huolestutti majatalon isännän ja muun väen kohtaaminen. Minulle naurettaisiin siellä. Minä ja rampa olisimme helppo kohde. Keräisimme katseita ja kiinnostusta.

Puntaroin vaihtoehtoja. Voisin jättää potilaan portille. Ehkä majatalon väki korjaisi hänet siitä sisälle. Minä itse jatkaisin matkaani.

Mutta me marssimme pihaan ja sidoin aasin puomiin. Minä autoin matkatoverini ratsailta ja menimme taloon. Kun lopulta pääsin pitkälleni, minua itketti vähän.

Aamulla päätin, että oli jäähyväisten aika. Annoin rahaa majatalon isännälle ja sanoin, että tämä toinen mies jää vielä tänne, hoida häntä. Jos hänestä koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.

Minulla oli oma matkani ja oma elämäni kaukana siitä majatalosta. Kohta olisin poissa ja helpottunut.

Kun tein lähtöä, outo ystäväni kertoi kokemastaan. Hän katsoi minua silmiin ja kiitti minua. Minä hämmennyin.


ERÄS MIES

Sinä olet näillä nurkilla muukalainen. Minä olen aina pitänyt sinunlaisiasi ihmisiä täysin mitättöminä. Olet sellainen, jonka kanssa minun ei pitäisi edes keskustella.

Luulen, että minä olisin kulkenut sinun ohitsesi, jos sinulla olisi ollut hätä. Sinä et kulkenut ohi. Vaikka minä olen sinulle vieras ja tuntematon, sinä pysähdyit, et välittänyt eroista. Sinä välitit minusta.

Olet sietänyt minua ja nähnyt suunnattomasti vaivaa. Se tuntuu ihmeelliseltä. Kiitos. Sinä kannoit minut tänne aasin selässä. Nyt minun omat jalkani kantavat jo vähän.

Virsi: 436: 1-3

Veljekset

Aamuhartaus ti 02.07.2013
Voitto Huotari, Piispa emeritus, Mikkeli8

Fjodor Mihailovits Dostojevski: Karamazovin veljekset (1880)

Jokainen ihminen on moniulotteinen. Jokainen ihminen on myös pohjimmaltaan hauras. Näistä asioista minulle kertoo suuren venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovits Dostojevskin teos Karamazovin veljekset. Se on yksi maailmankirjallisuuden parhaimpia romaaneja, minun tuntemistani paras. Nämä kädessäni nyt olevat niteet sain vaimoltani syntymäpäivälahjana yli neljä vuosikymmentä sitten. Ja näiden pariin on halu aika ajoin toistuvasti palata.

Karamatzovin veljeksiä on kolme. Ivan edustaa älyllisyyttä. Hän on ateisti mutta käy omaa elämänmittaista kamppailuaan Jumalan ja järjen, oikeudenmukaisuuden ja armon problematiikasta. Dimitri elää tunteiden ja vaistojen vallassa. Ne heittävät hänet milloin nautintoihin, milloin kärsimykseen. Aljosa, luostarin munkkikokelas, on pyhimysmäinen, ujon oloinen uskovainen. Hänessä on herkkyyttä ja eettistä intohimoa.

Mutta kirjan kertomuksissa he eivät ole pelkistettyjä tyyppejä. Jokainen heistä on samalla moniulotteinen ja hauras. Dimitri pitää yllä suhdetta niin hyveelliseen Katerinaan kuin langenneeseen Grusenkaan. Uskovaisia kalvaa epäily, ja ateistikin piilottelee sisimmässään uskoa.

Karamazovin veljekset on kuvausta elämästä, aatteista ja uskosta keskellä arjen moninaisuutta ja kipeyttä, seesteisyyttä ja rikkinäisyyttä. Dostojevski vie ihmisiä ristiriitojen ja skandaalien pyörteisiin. Niihin liittyen käydään kuumeisen kiihkeitä keskusteluja. Dostojevskin kuvaamissa ihmisissä on ihanteellista hyvyyttä ja raakaa pahuutta. Kirja on pohjimmaltaan ihmisyyden ja sielun syvyyden luotaamista.

Yksi kirjalle ominainen ulottuvuus on järjen ja uskon kamppailu. Sitä käydään älyyn luottavan Ivanin ja tuon herkän uskovan Aljosan välillä. Järjen ja aatteen uuvuttaman Ivanin kirjailija johdattaa lopulta epätoivoon. Dostojevskin mukaan: Joka tuhoaa Jumalan itsessään, tuhoaa myös sisimmässään asuvan ihmisen.

Dostojevskin kertomuksissa pahuutta ei voi poistaa mutta siihen voi vastata kristillisellä anteeksiannolla ja rakkaudella. Kristus suutelee sanaakaan sanomatta kiduttajaansa Suurinkvisiittoria. Ja luostarin ohjaajavanhus Zosima kumartuu kaikille yllätykseksi ja arvaamattomasti maahan saakka Dimitrin edessä: hänen kärsimyksensä tähden, hänen kärsimystään kunnioittaen. Niin arveltiin.

Karamazovin isän ja veljesten kohtaaminen oli juuri päättynyt samaisessa luostarikammiossa näiden keskinäiseen holtittomaan, skandaalimaiseen riitaan. Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! Näin ohjaajavanhus vetoaa. Ja kehottaa pelkäämään ennen kaikkea kostonhimoa.

Dostojevskin aitovenälaiseen ihanteellisuuteen en osaa heittäytyä. Mutta se ei estä minua kokemasta tätä romaania ja myös sen kristillisiä ulottuvuuksia hyvin syvästi. Ne ovat kuin vetovoimainen kutsu omakohtaiseen toteuttamiseen. Rakastamaan vihaamatta, epäilemättä, ehtoja asettamatta. Tai näkemään Zosiman tavoin, miten hengellisestä kokemuksesta avautuu maailman katselemisen tapa: Kaikissa luoduissa on Kristuksen luomisvoimaa ja siten jotakin Kristuksesta itsestään. Ja tämän tiedostamiseen ihminen kasvaa rakastamisen kautta.

Nuo kolme Karamazovin veljestä ovat kolme erilaista ihmistä, kolme eri ihmistyyppiä. Mutta hehän ovat myös kolme eri puolta jokaisessa ihmisessä. Meissä asuu samanaikaisesti järkeen nojaava Ivan, impulsiivisesti tunteiden varassa toimiva Dimitri sekä herkkä uskova Aljosa. Jokaisessa meissä nämä kolme ominaisuutta etsivät tilaa itselleen, tilaa toinen toiseltaan. Tänäänkin. Sillä jokainen meistä on moniulotteinen. Juuri se tekee meidän elämästämme vivahteikkaan, viehättävän ja joskus vaikean.

Minä arvostan itsessäni järkevyyttä, eräänlaista Ivania. Mutta en halua jäädä vain sen mielikuvituksettomaan, yksiulotteiseen kylmyyteen. Haluaisin ennen kaikkea antaa itsessäni sijaa Aljosalle, herkkyydelle, uskovaisuudelle. Mutta minut tempaa toisinaan tuo minussa asuva tunteiden varassa vaappuva Dimitri.

Silti kaipaukseni toistuvasti on, että Aljosa ei tukahtuisi minussa järkevyyden tai pinnallisuuden paineissa. Vaan että minussa säilyisi herkkyys. Että näkisin syvemmälle, enemmän. Että tunnistaisin kärsimyksen säälien ja myötätuntoisena. Tunnistaisin Kristuksen läsnäolon kaikissa luoduissa. Ja seuraisin Kristusta tänäänkin herkällä mielellä elämään osallistumisessa ja rakkaudessa.

Virsi: 430:1,2,4