Jaakko Heinimäki, pastori, Helsinki
Kristinuskon ihmiskäsitystä moititaan joskus pessimistiseksi: ajatellaan, että ihmiset ovat mitättömiä maan matosia, jotka matelevat synnintunnossaan kaihtaen kaikkea sellaista, mikä olisi iloista, kevyttä ja kivaa.
Yhdessä virressä ihmistä tosiaan kuvataan madoksi.
Sillä tuskin tarkoitetaan sitä biologista faktaa, että ihmisen geeneistä yli 20 prosenttia on samoja matojen kanssa. Minä vaivainen oon, mato matkamies maan viittaa sataprosenttiseen kokemukseen.
Kielikuva on sitä paitsi suoraan Raamatusta, elämän kovuutta valittavasta psalmista 22: "Minä olen maan mato, en enää ihminen."
"Minä vaivainen oon, mato matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket."
Virttä 622, josta nuo sanat ovat, sanotaan Lapuan taisteluvirreksi. Nimitys palautuu yli kahdensadan vuoden taakse, Suomen sotaan ja Lapuan taisteluun vuonna 1808. Alun perin ruotsalainen virsi on paljon vanhempi, se on 1600-luvulta. Suomalaisen version sävel on Lapualla muistiin merkitty kansanlaulu.
Tarina kertoo, että Lapuan taistelun tauottua joku väsyneistä sotureista alkoi savuavien raunioiden keskellä hyräillä tuota virttä, johon sitten yksi toisensa jälkeen liittyi.
"Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään, joka säilyä voisi maan päällä."
Virren kolmannen säkeistön tarkka ja kaunis, silti kaunistelematon, kielikuva piirtyy vielä tarkemmaksi, kun ajattelee hiljaisia miehiä tapailemassa virren sanoja silmissään viimeistä matkaansa odottavien taistelussa kaatuneiden ystäviensä kalmot:.
"Tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on, ja kun kuolema silmäni sulkee, ilo taivaassa lahjoita loppumaton, pyhät minne sun tietäsi kulkee."
Kristillinen ihmiskäsitys ei ole pessimistinen. Kiva ei ole kiellettyä.
Kristillinen ihmiskäsitys on realistinen. Elämän vaikeita retkiä ei uskotella yhtään sen helpommiksi kuin ne ovat. Uskon tunnustamisen yksi ulottuvuus on tosiasioiden tunnustamisessa. Mato matkamies on sillä lailla maanläheinen, ettei se luule itsestään ja elämästään liikoja.
Maa on latinaksi "humus", ja siitä on myös johdettu latinan nöyryyttä merkitsevä sana "humilitas". Nöyryys on maanläheisyyttä, mullan tajua.
Viisaat sanovat, että aidosti nöyrä ihminen ei itse tiedä olevansa nöyrä, sillä jos hän tulisi tietoiseksi omasta nöyryydestään, hän tulisi väistämättä siitä ylpeäksi, ja juuri se on ylpeyden yleisimpiä muotoja: omalla nöyryydellään ylpistely.
Kulkuri, jota raastaa elämän levottomuus, ei kukkoile levottomuudellaan.
Myös latinan ihmistä merkitsevä sana "homo" palautuu maan multaan, humukseen. Maan tomua me olemme ja maan tomuun me kerran palaamme.
Taisteluvirreksi "Mato matkamies maan" on vähän huono: siitä puuttuvat kaikenlainen kopeus, uho ja hengennostatus. Se on hiljainen laulu elämän katoavaisuudesta ja ikuisen elämän toivosta, ja sen ajatus karkaa, jos sitä alkaa kailottaa kovin mahtipontisesti. Tämän virren voi muuten mainiosti laulaa Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemän "Tuopin jäljet" -laulun sävelellä. Virren sanat sopivat häkellyttävän hyvin Toivo Kärjen melankoliseen sävelmään.
Elämä kuihtuu kuin kukkanen ja haihtuu kuin vesi hiekkaan. Meidän vaelluksemme on usein kohtuuttoman vaikeata. Silti: kaikki kuihtuva, rapistuva, häipyvä ja haihtuvakin on täynnä Jumalan kirkkautta.
Vaikka elämä olisikin kuin unta ja varjoa, se on Jumalan unta ja Jumalan varjoa.
Tänä aamuna pyydän sinua rukoilemaan kanssani Uuno Kailaan runon sanoin, runo on nimeltäänkin Rukous:
"Näytä minulle kasvosi läheltä, Elämä.
Suo minun koskea niitä silmilläni.
Sillä minä rakastan niitä,
vaikka ne olisivat rumat.
Voi sitä sydäntä,
tuhannesti: voi sitä sydäntä,
joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä,
Jumalan matojen ihana ruoka."
Virsi: 622
