2012-09-23

Puhumme hyvää kaikkien heidän ja meidän parhaaksi



Aamuhartaus to 20.09.2012
Simo Repo, viestintäpäällikkö, Espoo

Maailmaa on viime päivinä kuohuttanut islaminuskon profeetta Muhammedia pilkkaava video. Se on aiheuttanut muslimimaissa mellakoita ja hyökkäyksiä amerikkalaisia diplomaatteja vastaan. Muistamme myös muutama vuosi sitten ilmestyneet pilapiirrokset. Niiden piirtäjälle langetettiin islamilaisen lain mukaan kuolemantuomio, joka on yhä voimassa ja joka hiljan uudistettiin.

Samantyyppistä pilkkaa kohdistui muutama vuosikymmen sitten omassa maassamme kristinuskon pyhinä pitämiin arvoihin. Juhannustanssit ja sikamessias oikeudenkäynteineen ovat jääneet suomalaiseen kulttuurihistoriaan ja vaikuttaneet osaltaan oman lainsäädäntömme muuttumiseen.

Uskonto on ihmisille niin tärkeä ja pyhä asia, että sitä voidaan käyttää monenlaisiin tarkoitusperiin, myös epäjärjestyksen ja kaaoksen tavoittelemiseen.

Uskonnonpilkkakiistojen keskellä eri uskontojen johtajat ovat myös omassa maassamme esiintyneet yhdessä ja vakuuttaneet, että uskonnot elävät rauhallisessa rinnakkainelossa keskenään. Se ei näytä riittävän. Taitavat kansankiihottajat vaientavat heidän äänensä ja saavat omansa kuuluviin.

Ei ole kristillistä halventaa sitä, mitä joku toinen pitää pyhänä. Kristinusko ei ole pilkan vaan rakkauden uskonto. Ei sen nimissä pidä pilkata mitään eikä ketään.

Kahdeksas käsky kuuluu: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.

Oppi-isämme Luther tulkitsee käskyä näin:

Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen

Tämän käskyn toteuttamiseen ei kuulu toisen pyhänä pitämien asioiden pilkkaaminen.

Uskontojen välinen keskustelu ei merkitse omasta uskosta luopumista. Uskominen ei ylipäätään ole väittelyn asia. Uskoa ja tietoa ei pidä sekoittaa keskenään. Tieto voidaan osoittaa tosiasioilla vääräksi tai oikeaksi. Usko jää aina järjellä hyväksyttävien todisteiden ulkopuolelle.

Ei kristityltä ole mitään pois, jos hän kunnioittaa ja arvostaa muslimia. Kristityltä ei ole mitään pois, jos hän kunnioittaa ja arvostaa ateistia. Luterilaiselta ei ole mitään pois, jos hän kunnioittaa ja arvostaa toisten kirkkojen jäseniä.

Voisimme lukea kahdeksannen käskyn selityksen näinkin: Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu muslimeista perättömiä, petä heidän luottamustaan, panettele heitä tai tahraa juoruilla heidän mainettaan, vaan puolustamme heitä, puhumme heistä hyvää ja tulkitsemme kaiken heidän parhaakseen.

En usko, että kahdeksannen käskyn noudattaminen vahingoittaisi ihmistä tai hänen yhteisöään, oli kyse sitten perheestä, lähipiiristä, valtiosta tai kirkosta.

Nöyryys, ystävällisyys ja hyvyys luovat rakkautta, eivät vihaa. Vihaa maailmassamme on tarpeeksi, lisää rakkautta me tarvitsemme.

Hyvän puhumisen ei tarvitse olla asioiden siloittelua ja pahan painamista villaisella. Rakkauteen kuuluu myös rehellisyys. Asioiden nimittäminen niiden oikeilla nimillä on usein armollisempaa ja rakastavampaa kuin piilottelu. Jokainen kyllä sisimmässään tietää, milloin on kyse pilkasta, milloin rehellisyydestä.

Uskontojen välillä on eroja. Jotkut eroista käyvät syvälle ihmisenä olemiseen. Meille kristityille on oleellista, että tunnemme ja tunnistamme oman uskomme ytimen:

"Niin on Jumala maailmaa - myös sinua - rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."

Jos tästä pidämme kiinni, meidän on turvallista elää ja kuolla kaikkien maailman uskontojen ja uskonnottomuuksien keskellä.

Siunatkoon sinun päiväsi kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Virsi: 429:1-2

2012-09-13

Haaste laupiaalle samarialaiselle



Aamuhartaus to 06.09.2012
Simo Repo, viestintäpäällikkö, Espoo

Viime päivinä ja kuukausina on ihmisten mieliä järkyttänyt kaksi tapahtumaa. Toisessa vanhemmat surmasivat lapsensa, toisessa poika ampui isänsä.
Näiden traagisten tapausten vuoksi nyt selvitetään, mikä on viranomaisten velvollisuus puuttua perheen elämään ja milloin lapsi pitäisi ottaa pois vanhemmiltaan yhteiskunnan huostaan.

Ei ole helppoa olla vanhempi. Eikä ole helppoa olla lapsi. Kenelle siirtyy vastuu lapsista, jos vanhemmat eivät jaksa sitä kantaa? Mikä on viranomaisten, mikä sukulaisten, mikä naapurien vastuu ja paikka silloin, kun perheen elämän solmut kietoutuvat liian vaikeiksi, jotta ne kykenisi itse ratkaisemaan?

Elämä ei ole ihanteita vaan todellisuutta. Lapsi elää mukana kaikissa vanhempiensa elämänkohtaloissa, niin iloissa, suruissa, onnistumisissa kuin vaikeuksissakin.

Lapsi elää myös vanhempiensa ongelmat, kodin ristiriidat, avioliiton tai avoliiton kariutumisen ja uusperheen. Lapsi elää, vaikka vanhemmilla ei olisi työn, sairauden, päihteiden tai jonkin muun asian takia mahdollisuutta tai kykyä täyttää omaa paikkaansa vanhempana.

Lapsesta täytyy pitää huolta, mutta lapsesta tulee osata myös luopua, kun luopumisen aika on. Lapsi ei voi koko elämäkseen jäädä vanhempiensa vangiksi.

Elämä on siitä vaikea asia, että omaa elämäänsä ei voi elää uudestaan. Sen voi elää vain kerran. Jokainen tapahtuma on ainutkertainen ja tulee eteen ennalta elämättömänä.

Lapsi on vanhemmilleen Jumalan antama tehtävä. Lapsi kasvatetaan ensi sijaisesti ihmiseksi, tuntevaksi, vastuulliseksi, ajattelevaksi, rakastavaksi. Lapsen tärkein tehtävä on sama kuin aikuisenkin: olla ihminen.

Myös perheen kipeisiinkin suhteisiin kuuluu anteeksianto, ei kosto.

Oma vastuunsa pitäisi ihmisen jaksaa kantaa. Jos ei siihen kykene, olisi osattava pyytää apua. Jos näet, että joku toinen ei kykene pitämään huolta perheestään ja lapsistaan, pitäisi ulkopuolisenakin uskaltaa tarttua asiaan.

Lähimmäisenrakkaus saattaa olla myös tunkeilevaa. Vaikeisiin asioihin tarttuminen tuo joskus kiitosta. Asiat selviävät, eteenpäin on helpompi kulkea. Mutta toisen elämään puuttumisessa on myös riskinsä. Mitä avuttomampi ihminen on, sen herkempi hän on usein torjumaan avun ja välittämisen. Kiitoksen sijasta auttajaa voi kohdata soimaus ja vihamielisyys. Niihinkin pitää varautua.

Viranomainen ei koskaan voi korvata omaista. Epäonnistuneenakin ihminen on äiti tai isä, lapsi tai vanhempi, sukulainen tai naapuri. Viranomaisen tehtävä on suojella ja auttaa uuteen alkuun. Oma elämänsä on jokaisen elettävä itse.

Yhdessä meidän on pakko kysyä, onko yhteiskunnassamme ihmisyys polkeutunut taloudellisten päämäärien jalkoihin. Jäävätkö lapset toisarvoisiksi siksi, että vanhemmat tekevät omaa uraansa osana kunnianhimon ja rahan vallan valtakuntaa?

Perhe on menettänyt merkitystään. Sukupolvet elävät enää harvoin yhdessä. Pienen ydinperheen merkitys on kasvanut usein yli vanhempien kantokyvyn rajan.

Tänä aamuna haastan sinut katsomaan ympärillesi. Ketkä elävät lähelläsi? Keiden pitäisi olla lähelläsi, mutta eivät kuitenkaan ole? Keistä sinun pitäisi kantaa vastuuta? Onko lähelläsi ihminen, joka tarvitsee apua? Kenet sinun pitäisi tänään kantaa rukouksessa Jumalan eteen saamaan apua ja varjelusta? Kenelle sinun pitäisi olla tänään laupias samarialainen?

Sinunkin elämäsi on Jumalalta saatu lahja, johon sisältyy tehtäviä ja vastuita. Elämäsi tekemisistä ja tekemättä jättämisistä olet vastuussa sekä Jumalalle että lähelläsi eläville ihmisille.

Toisen lähellä eläminen kysyy uskallusta olla ihminen. Se on paljon vaadittu ja paljon uskallettu. Mutta vain ihmisyydestä voi kummuta rakkaus. Ja sitä me kaikki tarvitsemme, niin rakkauden antajina kuin rakkauden saajinakin.

Siunatkoon sinun päiväsi kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Virsi: 492:1-3