Aamuhartaus to 02.05.2013
Johanna Korhonen, toimittaja, Vantaa
Lähimmäisen käsi
Suomessa on ihmisiä, joilla ei ole varaa riittävään ruokaan. On ihmisiä, joiden elämä hallitsee hallitsematon velka. On niitä, joiden kanssa kukaan ei puhu. On niitä joille pelottavin paikka on oma koti, ja niitä joilla ei ole kotia ensinkään. On Suomeen ulkomailta yksin tulleita lapsia ja nuoria. On niitä joiden ihan normaaliin päivään kuuluu väkivallan kohteeksi joutuminen. On niitä joita ahdistaa, vähän mutta jatkuvasti, ja niitä joita ahdistaa niin paljon, että mikään muu tunne ei mahdu mieleen ollenkaan.Me suomalaiset suhtaudumme kirkkoomme usein kriittisesti, usein hyvin vaativaisesti, ja se on aivan oikein. Kirkolta, eli meiltä kaikilta kirkon jäseniltä, pitääkin voida vaatia jotakin. Emme me voi vain olla ja katsella, kun toinen ihminen kärsii nälästä, yksinäisyydestä, köyhyydestä tai huonosta kohtelusta.
Mitä me siis teemme? Mitä kirkko tekee niiden hyväksi, jota tarvitsevat apua?
Tähän kysymykseen vastaan hyvillä mielin: kirkko todella tekee. Mitä paremmin olen tähän tekemiseen tutustunut, sitä vaikuttuneemmaksi olen tullut. Jos joku ei ole siitä kuullut, sekin on aivan ymmärrettävää, koska hyvin suuri osa siitä kaikesta hyvän tekemisestä tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa, kulissien takana, ihmisten kodeissa, työntekijöiden vastaanotoilla, puhelimessa, sähköpostissa. Hyvän tekeminen on tärkeämpää kuin siitä puhuminen, ja juuri tästä syystä kirkon diakoniatyöntekijät keskittyvät enemmän ihmisten palvelemiseen kuin siitä tiedottamiseen.
Diakonialla tarkoitetaan heikossa asemassa olevien auttamista. Siinä ei kysytä, onko apua tarvitseva kirkon jäsen tai mitään muutakaan kirkkonäkökulmasta kiinnostavaa. Auttamiselle ei aseteta mitään ehtoja. Ainoa kriteeri on, että ihminen tarvitsee apua.
Kirkon diakoniatyön asiakkaita on satoja tuhansia. Viimeksi, kun tilastoa tehtiin, vuodessa kirjattiin noin kuusisataa tuhatta asiakaskontaktia. Niin monta kertaa on diakoniatyöntekijä kuunnellut ihmisen huolta ja reagoinut siihen jotenkin. Yli 200 000 kertaa diakoniatyöntekijä tuli juttelemaan ihmisen kotiin. Kirkon ilmainen tai lähes ilmainen ateria täytti nälkäisen vatsan liki seisemäsataa tuhatta kertaa vuoden aikana.
Perusturva ja terveydenhuolto ovat yhteiskunnan eli julkisen vallan vastuulla, mutta sen lisäksi ihmiset tarvitsevat monenlaista muutakin apua. Diakonian etuna on sen joustavuus ja moniulotteisuus. Kunnan sosiaalitoimistoon ei oikein voi mennä suremaan yksinäisyyttä, perhekriisiä, sairauksien aiheuttamia yleisiä hankaluuksia tai elämän tarkoituksettomuuden tunnetta, mutta koulutettu diakonian ammattilainen osaa ottaa vastaan tämän kaiken. Myös sellaisen murheiden ja surujen yhdistelmän, joka viranomaispuolella kuuluisi usean eri tahon hoidettavaksi. Usein diakoniatyöntekijä opastaa eteenpäin, auttaa esimerkiksi Kelan tai sosiaalitoimen lomakkeiden täytössä. Ja kun rahat ovat täysin loppu eikä yhteiskunnan tuki ehdi tai ulotu hädänalaisen luo, diakonin antama maksulappu mahdollistaa pienet ruokaostokset ensi hätään.
Noin neljännes asiakkaista ottaa yhteyttä talousvaikeuksien takia, viidennes terveyteensä liittyvistä syistä. Toinen viidennes haluaa jutella ihmissuhdeongelmista ja joka kymmenes hengellisistä asioista. Päihteet ja muut riippuvuudet ovat ensisijainen yhteydenoton syy noin kuudella prosentilla asiakkaista. Sellaista ongelmaa ei olekaan jota kirkon diakoniatyöntekijät eivät jo olisi työssään kohdanneet.
Kuka tämän kaiken hyvän maksaa? Tähän vastaan iloisena: me, kirkon jäsenet! Me niillä kirkollisveroillamme. Viimeksi, kun tilastoa tehtiin, me kirkon jäsenet olimme keränneet keskuudestamme 136 miljoonaa euroa ihan silkkaan lähimmäistemme auttamiseen. Homman hoitivat meidän palkkaamamme diakoniatyöntekijät.
Suomalaiset haluavat, että kirkko tekee hyvää. Tämä hyvän tekeminen on monelle ihan keskeinen syy kuulua kirkkoon. Ja se ei ole ollenkaan vähäpätöinen syy, kaikkea muuta.
Kirkon kaikista menoista noin kolmetoista prosenttia käytetään diakoniaan eli hädänalaisten auttamiseen. Sen lisäksi on vielä kansainvälinen diakonia eli ulkomainen auttamistyö. Mutta puhukaamme nyt tästä kotimaan auttamistyöstä. Aivan hyvin voidaan kysyä, pitäisikö siihen käyttää suhteessa vielä enemmän voimavaroja. Minusta pitäisi. Se tarkoittaa tinkimistä monesta muusta asiasta, mutta se on sitä, mitä meidän uskontomme keskushahmon Kristuksen nimissä nimenomaan pitääkin tehdä. Diakonia on sitä, että näemme Kristuksen jokaisessa kärsivässä ihmisessä, on hän kuka tahansa ja on hänen kärsimyksensä syy tai aihe mikä hyvänsä.
Mutta: Auttaako kristitty sitten vain siksi, että saa siitä hyvän omantunnon ja voi tuntea itsensä hurskaaksi ja jotenkin hyveelliseksi? Ei missään tapauksessa. Meidän luterilaisen uskomme mukaan hyvän tekeminen ei ole edes mitenkään erityisen kristillinen asia, vaan se on ihmisyyteen kuuluva yleisinhimillinen asia. Kaikki hyvän tekeminen, kaikki auttaminen, tapahtuu se sitten jonkin uskonnon nimissä tai uskonnottomasti, on yhtä arvokasta. Me kirkon jäsenet teemme hyvää kirkkona, ja useat vielä monella muullakin tavalla.
Kirkon diakoniatyö ei muuten ole pelkästään palkatun henkilökunnan asia, vaan jokaisen kirkon jäsenen asia. Useimmat meistä osallistuvat lähinnä maksamalla kirkollisveroa, mikä on tietysti erinomaisen hyvä asia. Mutta on niitäkin, jotka lisäksi antavat aikaansa ja osaamistaan diakonian vapaaehtoistyössä. Heitä on tälläkin hetkellä noin kolmekymmentä tuhatta. Se on paljon. Iloitsemme!
Musiikki: Ratk' taivaasa, vanhan virsikirjan (1701) virsi 410, kesto 2:08. Veli Ainali, urut, ja Janne Nietula ja Tommi Nietula, trumpetti.
