Vanha kirkkorukous takaisin

 - Ja niiden puolesta, joiden osana on osta ja myydä!!


Aamuhartaus to 14.06.2012
Simo Repo, viestintäpäällikkö, Espoo

Näinä päivinä en haluaisi olla maamme keskeisten yhteiskunnallisten päättäjien housuissa. Edessä ovat Kreikan vaalit ja Espanjan talousavun sisällöstä päättäminen.

Pitäisikö pienen Suomen auttaa Etelä-Euroopan talousvaikeuksiin joutuneita valtioita vai ei?

Avun antaminen on kristityille aina ollut eettinen ja lähimmäisyyteen liittyvä kysymys.

Jeesuksen vertauksessa laupias samarialainen auttoi ryöstettyä miestä ja osoitti teollaan olevansa hänelle lähimmäinen. "Mene sinäkin ja tee samoin!" oli Jeesuksen sana.

Mutta entä sitten, kun avun tarvitsija on itse aiheuttanut omat ongelmansa? Ja entä jos avun tarvitsija yrittää käyttää hyväkseen toisen auttamishalua? Jos auttaja ei tiedä, onko avunpyytäjä rehellinen vai ei - pitäisikö silloinkin auttaa?

Seurakuntien diakoniatyö joutuu päivittäin painiskelemaan näiden kysymysten äärellä. Periaate on, että jokaista tarvitsevaa autetaan,koska hän on ihminen, joka tarvitsee apua. Ensin annetaan apu ja vasta sitten kysytään, mistä avun tarve johtuu. Mutta työ ei lopu tähän. Avun seuraava askel on, että hädän syyt pyritään poistamaan, olivat ne sitten avunpyytäjässä itsessään tai yhteiskunnan rakenteissa.

Avun tarvitsijoista pyritään tietysti tunnistamaan ne, jotka hakevat apua vilpillisesti. Mutta väärinkäytösten mahdollisuus ei saa estää todellisen avun antamista. Kaikki ammatikseen auttavat tietävät, että osa avusta menee hukkaan, vääriin tarkoituksiin. Se osa pyritään pitämään mahdollisimman pienenä. Realismia on, että väärinkäyttäjiä on aina. Ammattitaitoa on, että väärinkäyttäjät osataan erottaa oikeasta avun tarpeesta.

Avun määrästä kertoo Jeesuksen vertas lesken rovosta. Eniten eivät temppelin uhriarkkuun antaneet rikkaat, jotka jakoivat paljon sitä, mitä eivät tarvinneet. Eniten antoi köyhä, joka antoi kaikkensa, vaikka se oli vain pari ropoa.

Myös Jeesus tapasi ihmisiä, jotka olivat itse saattaneet itsensä elämässään vaikeuksiin. Jeesuksen tapaaminen aviorikoksen tehneen naisen kanssa päättyi sanoihin: "Mene äläkä enää tee syntiä!" Avun antamiseen liittyi kehotus parannukseen, elämään toisella tavalla kuin ennen.

Parannuksen teko on avun saajalle mahdollisuus. Entisellä elämällä palaavat entiset ongelmat. Pysyvä apu saadaan vain muutoksella. Taloudellinen apu auttaa vain hetken. Pysyvä apu annetaan, kun osataan osoittaa, mikä on tehty väärin ja missä tarvitaan parannusta. Väärinkäyttäjien paljastaminen ja väärinkäytösten torjuminen on oleellinen osa avustustyötä.

Oikein on myös etsiä yhdessä tietä kohti parempaa elämää. Sillä tiellä tarvitaan sekä niitä, jotka osoittavat suuntaa että niitä, jotka kyseenalaistamalla varmistavat, etteivät tehdyt päätökset johda harhaan.

Jeesuksen opetuksista voimme vetää ainakin sen johtopäätöksen, että ahneus ja itsekkyys eivät voi olla hyvän yhteiskunnan perusta. Laupeus ja lähimmäisenrakkaus, joihin liittyy myös parannuksen teko, tuovat paremman lopputuloksen.

Mitä me tavalliset ihmiset voimme tehdä, kun ongelmat ovat niin vaikeita, etteivät niitä osaa parhaat ammattilaiset ja asiantuntijatkaan ratkaista? Voimme ainakin rukoilla, että päättäjillämme olisi riittävästi lähimmäisyyttä ja että he haluavat auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Voimme rukoilla, että päättäjillämme olisi riittävästi ammattitaitoa, jotta he osaisivat erottaa todellisen hädän ja avun väärinkäytön ja etsiä sellaisia teitä, joilla apu menee niille, jotka sitä todella tarvitsevat. Voimme myös luoda ilmapiiriä, jossa yhdessä teemme parannusta ja pyrimme kohti parempaa maailmaa.

Päättäjien on sitä helpompi tehdä työtään, mitä paremmin kansalaiset tunnistavat lähimmäisyyden ja ihmisyyden vaatimukset. Meistä jokainen voi omilla asenteillaan tukea oikeansuuntaisia päätöksiä. Siksi ei ole yhdentekevää, mitä sinä ajattelet lähimmäisyydestä ja auttamisesta.

Myös ihan lähelläsi on ihmisiä, jotka tarvitsevat sinua, lähimmäistään. Älä kulje heidän ohitseen!

Siunatkoon sinun päiväsi kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Virsi: 600:1-2

31.5.2012

Aamuhartaus to 31.05.2012
Simo Repo, viestintäpäällikkö, Espoo

Olen yhdessä kaikkien muiden suomalaisten kanssa seurannut järkyttyneenä ja hämmentyneenä käsittämätöntä väkivaltaa. Nuoret ihmiset ovat menettäneet henkensä. Suru ja epätoivo, vastausta vaille jäävät kysymykset ovat täyttäneet ihmisten mielen.

Mielessäni on pyörinyt Jumalan lupaus Jeremian kirjasta: Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

Mikä voi olla se tulevaisuus ja toivo, mikä kirkolla on tarjota maailmaan, jossa väkivalta näyttää lisääntyvän ja osuvan uhreihinsa täysin sattumanvaraisesti?

Kielloilla ja rajoituksilla voidaan ehkä vähentää väkivallan todennäköisyyttä. Väkivallan syitä niillä ei voida poistaa eikä torjua väkivallan mahdollisuutta. Kieltojen verkoista löytyy aina joku aukko ja väkivalta on sen jälkeen taas osa suomalaisen elämän todellisuutta.

Väkivallan syyt poistuvat silloin, kun sen sijaan tulee jotain myönteistä, joka antaa mielekkyyden toisenlaiseen toimintaan.

Jokainen ihminen kokee kriisejä. Jokaisella on ongelmia. Jokaisen elämä näyttää joskus ajautuvan umpikujaan. Väkivallan kierteestä selviävät ne ihmiset, joille umpikujan toiselta puolen näkyy toivon valo.

Elämä ei pääty kuolemaan, on ihmisen suurin toivo. Toivo ja vastuu ulottuvat kuoleman rajan toiselle puolen. Sieltä heijastuu toivo ja vastuu myös tähän maanpäälliseen elämään.

Meidät kristityt on kutsuttu tuomaan toivoa tähän toivottomaan maailmaan. Meidät on kutsuttu kertomaan, että armo ja anteeksiantamus kantavat kaiken toivottomuuden toiselle puolen.

Meidät on kutsuttu myös elämään lähimmäisiämme varten. Itsekkyys tuhoaa, lähimmäisenrakkaus rakentaa siltoja sekä ihmisten välille että tästä hetkestä tulevaisuuteen.

Omaa vastuutamme toisista ihmisistä emme voi siirtää toisille. Viranomainen ei koskaan voi korvata lähimmäistä. Ihmisen hyvinvointi riippuu siitä, kuinka paljon hänellä on rakastavia lähimmäisiä, jotka kantavat ihmisenä olemisen vastuuta.

Toisiin on vaikea vaikuttaa. Mutta jokainen voi vaikuttaa itseensä. Oman paikan täyttäminen on sekä suurinta että vaikeinta ihmisen elämässä.

Ehkä ihmeellisintä kristillisessä uskossa on anteeksiantaminen ja armo. Epäonnistunut ja langennut ihminen ei jää pahuutensa vangiksi. Kristus on sovittanut syntimme ja meillä on mahdollisuus aloittaa uudestaan, alusta. Emme ole synnin ja pahuuden vankeja. Meillä on uuden ja paremman elämän mahdollisuus.

Katumiseen, parannukseen ja uudelleen aloittamiseen kuuluu myös oman pahuuden tunnustaminen ja nöyrtyminen. Olen tehnyt väärin, langennut, vahingoittanut toisia ihmisiä. En ole hyvä. Olen paha ja huono ja tarvitsen apua.

Nöyrtyminen on vaikea paikka. Kulissit kaatuvat ja ihmisen omatkin silmät avautuvat. Sitä tarvitaan, jotta uuden ja paremman rakentaminen olisi mahdollista. Katumus ja turvautuminen Jumalan armoon on uusi, vahva kivijalka, jolle voi rakentaa entistä paremman elämän rakennuksen.

En oikein jaksa uskoa saarnoihin, puheisiin ja vakuutteluihin. Uskon enemmän siihen, että on ihmisiä, jotka omassa elämässään elävät todeksi katumuksen, parannuksen ja armon. Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Ihmiset näkevät sanojen taakse eivätkä sanat paina mitään, elleivät teot vahvista niitä tosiksi.

Elimme viime viikonvaihteessa helluntaita, kirkon syntymäpäivää. Alkuseurakunnan väkevin saarna oli se, että seurakunnan jäsenet rakastivat toisiaan ja pitivät toisistaan huolta. Se sai ihmiset liittymään kristittyihin. Rakkaudessa näkyi tulevaisuus ja toivo.

Sitä rakkautta juuri sinut on kutsuttu tuomaan tähän maahan, jonka ihmiset hämmentyneinä kysyvät, onko tällä kaikella mitään tarkoitusta.

Siunatkoon sinun päiväsi kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Virsi: 318:1-3