Koulu on kuin tulevaisuus

Iltahartaus pe 22.03.2013
Ann-Christine Marttinen, toimittaja, Helsinki
Kaksitoista vuotta sitten pieni kymmenenvuotias poika istui videohaastattelussa Venezuelan Valenciassa. Mieheni kuvasi häntä poikien turvakodissa, jonka nimi oli Amor, Fe y Esperanza, Rakkaus, Usko ja Toivo. Pojat, jotka asuivat tässä luterilaisen kirkon turvakodissa, olivat kokeneet paljon enemmän pahaa, kuin lapsen elinikänään pitäisi kokea. Ja lisäksi heidät oli hylätty.

Tavallisesti tarina alkaa siitä, että isä hylkää äidin ja lapset. Sitten äiti yrittää pitää elämän kasassa niin kauan kuin jaksaa. Sitten lapsi yrittää pärjätä niin kauan kuin jaksaa. Kun lapsi on kerran hylätty kestää kauan, ennen kuin hän rakentaa luottamuksen kehenkään uudelleen.

Jos aikuinen ei sitoudu lapseen ja pysy hänen lähellään, on lapselle hyvin vaikea vakuuttaa, että Jumala sitoutuu.

Käynti turvakodissa Valenciassa ja 10-vuotiaan Ronnye Grimaldyn tarina ei ole jättänyt minua rauhaan kaikkina näinä vuosina. Palaan siihen yhä uudestaan. Olen kirjoittanut ja olen puhunut Ronnyesta.

Haastattelussa Ronnye on hyvin vakava ja katsoo suoraan kameraan.

Minulla ei ole aavistustakan, mistä poika oli saanut ruhtinaallisen nimensä Grimaldy. Ehkä äiti oli nähnyt kuvia Monacon herttuasta. Nimi on tärkeä juttu. Sillä voi köyhäkin kohottaa itsetuntoaan. Ronnyen turvakotikaverin nimi oli Clint von Richard, filmitähti Clint Eastwoodin mukaan. Clint von Richardin veljen nimi oli Lennon Philips, John Lennonin mukaan. Nämä tummaihoiset veljekset olivat kyllä aika järkyttyneitä, kun he saivat tietää, että kaimat Eastwood ja Lennon olivatkin valkoihoisia.

Ronnyen isä katosi, sitten sukulaiset. Äiti jäi yksin pojan kanssa. Sitten äiti sairastui ja poika keräsi heidän elantonsa kaatopaikalta. Lopuksi äiti luovutti lapsen turvakotiin.

-Minulla on perhe, jota en koskaan ole tuntenut, pohtii poika. Muistan, että myös kaikki setäni katosivat, isä ja isoisä ja isoäiti.

Haluatko sinä, että sinulla jonain päivänä on oma perhe?

-Kyllä. Minä haluaisin sellaisen perheen, joka uskoisi Jumalan sanaan, joka ei olisi kamalan rikas eikä mitään sellaista. Vaan rauhallisen perheen, joka auttaisi minua, isän, joka opettaisi minulle kaiken minkä tietää. Ja että minulla olisi myös veljiä, jotka auttaisivat minua ja minä auttaisin heitä.

Jos sinulla on jonain päivänä omia lapsia, miten sinä kasvattaisit heitä?

-Tota… en koskaan jättäisi heitä. Auttaisin heitä, puolustaisin heitä, koska he olisivat niin kuin osa minua. Opettaisin heitä tekemään hyviä asioita. En koskaan laittaisi heitä huonoille teille.

Entä koulu? Miksi se on tärkeää ihmisen elämässä?

-Koulu on minulle tärkeää, koska koulu on kuin tulevaisuus, jonka saa, kun on jo aikuinen, iso.

Mitä sinä tahdot tehdä aikuisena?

-Minä haluan tulla kemian insinööriksi, sanoo lapsi yllättäen. Hän oli kai jostain kuullut, että Venezuelan öljyteollisuudessa tienaa hyvin

Tunnetko sinä insinöörejä?

-En minä ole koskaan tuntenut ketään, mutta minusta tuntuu kuin se olisi voitto.

Entä millaisia harrastuksia sinulla on?

-Minun ajankuluni on tietää miten muut voivat, voisi sanoa, vastaa 10-vuotias vakavana.

Jos voisit tavata kenen ihmisen tahansa maailmassa, niin kuka se olisi?

-Haluaisin tavata jonkun mukavan ihmisen, joka kunnioittaisi muita ihmisiä. Joka ei olisi paha ihminen, vaan jolla olisi paljon uskoa sydämessään.

Tämä kaikki tapahtui 12 vuotta sitten. Olen monta kertaa miettinyt mitä kuuluu tälle lapselle, jonka ajankulu oli tietää miten muut voivat. Onko hän elossa? Kävikö hän koulunsa loppuun?

Ja sitten, pari viikkoa sitten tuli postilaatikkoon Lähetyssanomat. Selailin sitä. Yhtäkkiä hyppäsi tekstin sisältä lihavoituna nimi Ronnye Grimaldy. Työtoverini oli kirjoittanut hänestä jutun.

Kuvassa virnisteli nuori mies, joka oli tullut talkoisiin Valencian kirkon joulumyyjäisiin, makkaramestareiden avuksi. Ronnye on viittä vaille valmis liikunnanopettaja, joka haaveilee jatkavansa vielä yliopisto-opintojaan ja haluaa valmistua fysioterapeutiksi. Jalkapallo on hänen intohimonsa. Hän muistaa miten hiki otsalla puursi läksyjä suomalaisten lähetystyöntekijöiden ja tukiopettajien kanssa. Kaikki oli silloin niin vaikeaa.

Ronnye on yhteydessä myös muihin turvakodin poikiin. Kaikilla on kuulemma töitä, joku on perustanut oman firman, joku on ammattisotilas, monilla on jo oma perhe ja lapsia.

Amor, Fe y Esperanza, Rakkaus, Usko ja Toivo. Turvakodissa oli aikuisia jotka jaksoivat rakastaa, uskoa ja toivoa, vaikka elämä ei aina ollut hallittua eikä siistiä. Mutta he loivat näiden lasten kaaokseen järjestystä ja heidän elämäänsä tarkoitusta.

Jumala siunatkoon Ronnye Grimaldia ja hänen tulevaisuuttaan liikunnanopettajana tai fysioterapeuttina. Jumala siunatkoon kaikkia turvakodin työntekijöitä, jotka auttoivat näitä poikia jaloilleen. Ja Jumala siunatkoon tänään kaikkia niitä, jotka tekevät työtä sen eteen, että lasten ja nuorten kaaos muuttuisi toivoksi ja uskoksi.

Musiikki: Gabriel Suovanen laulaa Ruotsin kirkon suomalaisen virren Nyt kohti taivasta katselen.

Häijyä hellyyttä

Tilintekoa tilipäivänä sukupolvesta toiseen. Palkanmaksusta on kyse. Mistähän hyvästä? 

 
Iltahartaus pe 15.03.2013
Pekka Kivekäs, opettaja, pastori, Vantaa
Kalliolan setlementin klinikalla, myllyhoidossa, hän aloittelee toipumista päideriippuvuudesta työelämään, vähentämään niin kutsuttua kestävyysvajettakin. Hoitojakso on päättymäisillään. Hän avaa keskustelumme:

– Mä en hyväksy tän evankelisluterilaisen kirkon Jumalaa!

– Ai jaa, mikäs siinä mättää?

– No kun siinä on se Isä ja Poika ja Pyhä Henki!

– Entäs sitten?

– No kun siinä on se isä!

– Isä? Mikäs siinä ...?

– Ku mä olin ihan pieni ja päivän mittaan tehny kotona jotai pahaa, vaik’ ihan vahingossa, ni mun piti koko päivä oottaa ja pelätä, et faija tulee duunist kotii ja hakkaa, ja aina se hakkas!

– Ahaa, no mut kuule eihän meidän tartte puhuu siit jumalajutusta mitään, kerro vaa muuten, mikä mieltäs painaa!

Hän ryhtyy purkamaan tarinaansa, ripin tapaista, eräs keski-ikään ehtinyt päihderiippuvuudesta toipuva, samaa tarinaa ties kuinka monentena muunnelmana, tarinaa murskatusta lapsuudesta: kuinka vanhemmat julkisesti häpäisivät lapsensa, tai kuinka remmin solkipää edusti Jeesuksen rakkautta, tai kuinka omaiset käyttivät lasta seksuaalisesti hyväkseen – tai ja tai ja tai. Yksi kertoo joka ilta rukoilevansa kaikkien läheistensä, myös tallojiensa puolesta, mutta itse joutuvansa helvettiin. Miksi sinne? Koska se, koska helvetti on taottu häneen lapsuudesta asti. Hylkäämistä, vanhempien alkoholismia, rakkaudettomuutta, mitätöimistä, väkivaltaa, vihaa, pelkoa, kauhua, yli voimien käyviä uralla menestymisen vaatimuksia, häijyä hellyyttä.

Kaikki toipuvat eivät tietenkään kerro murskatun lapsen tarinaa. Suuri osa kertoo.

Erään tarinan kuultuani älyän kysyä:

– Ootko sä elämässäs kokenu yhtään onnellista päivää?

Kertoja ei epäröi:

– En.

Viha synnyttää vihaa, joka usein kääntyy sisään päin, vihattuun itseensä. Hän ei voi uskoa, että hänelle saisi tapahtua jotakin hyvää, ei, hänhän ei ansaitse mitään sellaista, hänellehän kuuluukin vain onnettomuus.

Myllyhoidon eräänä tavoitteena on saada toipuva arvostamaan itseään edes sen verran, että jaksaisi vertaisryhmän jäsenenä pitää itsensä erossa päihteistä. Mutta kun kysyn:

– Mitä hyvää sä näet itsessäs?

joku vastaa käpertyen tuolissaan kuin lyöty:

– Muss ei o kuule mitää hyvää, mä oon pelkkä paska!

Tämä on suomalaisen lastenkasvatuksen käytäntöä yhä – eikä kertojien kasvattajiakaan käy syyttäminen, sillä viha periytyy kaukaa kuin isoisoisän kaarlelaismiekka, lannistaminen kuin kultakoristeinen ruoska. Tätä tarinaa kuuntelen vain yhtä – tosin laajalle levinnyttä – sairautta hoitavalla klinikalla. Paljonko lannistettuja lapsia kohdannemme jo päivän taipaleella aikuisissa, jotka eivät sairastu päihderiippuvuuteen eivätkä siis pääse haavoistaan puhumaan.

Monet kerrat olen samaa tarinaa kuunnellessani miettinyt, millä omia pieniäni lannistin. Miettimistä tämä kasvatusperinne aina tasavallan johtoa myöten antaisi niillekin, joita huolettaa nuorten syrjäytyminen.

Ensimmäisiin suomenkielisiin virsiin kuuluu lyhykäinen Mikael Agricolan riimitys:

Wisituhat ja nelie sata
cusikymmend ja wisi hawa
Christus kerssi meiden edhest
meite pästein caikista hedhest.

Agricola ammensi keskiajan perinteestä – silloiset mystikot olivat laskeneet,
että Kristukseen oli isketty viisituhatta neljäsataa kuusikymmmentä viisi haavaa.

No juu – keskiaikaista tosiaan!

Tai sitten yksi näkökulma elämään, yksi monista. Kristuksen tuhannet haavat vuotavat tänäänkin – lannistetuissa lapsissa, jotka paarustavat rinnallamme aikuisen kamppeissa.

Entä hän, joka aluksi sanoi, ettei voi hyväksyä kirkon jumalaa?

Hän on puhunut pitkään ja vaikenee. Kysyn:

– Ook sä nyt varmasti kertonu kaiken, mikä mieltäs painoi?

Hän nyökkää. Nousen ja alan tehdä lähtöä, mutta hän jääkin istumaan, katsoo tiukasti silmiin ja kysyy:

– Eikö täällä annetakaan syntejä anteeks?

– Totta kai annetaan!

– Sinäkö vai joku muu?

– Kuule, se joku muu.

Hymy kirkastaa hänen kasvonsa, hän kiittää ja lähtee.

Joku muu.

Miten hyvä nimi hänelle, joka armoineen on jotakin aivan muuta kuin me ja meidän vihamme.

Joku muu. Laulakaamme yhdessä hänestä, uskon ja rakkauden salaisuudesta.

Virsi: 386: 5-6