Joulukonsertti

Andrea Bocelli [Christmas songs with photos for relaxing] 

 

 

  The Three Tenors Christmas Concert Viena 1999), ful

 

andre rieu christmas around the world 2005

 

 

Aamuhartaus to 19.12.2013 Hilkka Olkinuora

Aamuhartaus to 19.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Meitä aaseja pidetään tyhminä eläiminä, tyhminä ja pahantapaisina.
Tavallinen kuva meistä on se, että olemme jostain syystä pääättäneet pysähtyä, ja siinähän sitten pysymme, vaikka isäntä kuinka potkisi,
piiskaisi, huutaisi ja haukkuisi. Laiska, kovakorvainen ja tyhmä.

Maailman tunnetuin aasi taidan olla minä, kylläkin ihan isäntäni ansiosta.
Hänen nimensä on Bileam. Hän tulee jäämään maailmanhistoriaan vain yhdestä syystä: siitä että hän luuli että aasit ovat tyhmiä. Minun ansiostani siis.
Olimme nimittäin lähteneet matkaan vähän vaivihkaa ja luvatta. Tiesimme kumpikin, että Jumalalla oli ihan toiset ajatukset. Mutta ihmisten tapaan Bileam päätti tehdä mitä hän itse tahtoo, ja niin siis livahdimme tiehemme.
Jo lähes ensimmäisessä mutkassa pysähdyin. Se ei isäntää ilahduttanut. Hän varmaan pelkäsi että meidät otetaan kiinni – ja niin sain
kepistä, oikein olan takaa, selkään ja koiville. Kipein kavioin oli pakko jatkaa. Kunnes pysähdyin taas. Kapeasta paikasta ei millään päässyt ohi.
Mutta taas viuhui Bileamin piiska, ja minkäs sille polo kuormajuhta voi.
Eteenpäin siis taas, turkki veressä, silmät vesissä.
Mutta sitten tuli lopullinen pysähdys. Vajosin kauhusta polvilleni. Bileamko siitä riehumaan! ”Tapan sinut, sinä hyödytön elukka! Ylös siitä!”
Silloin oli jo aasin pakko avata suunsa. Kiireessä kouhottaessaan ja omien suunnitelmiensa sokaisemana isäntä kun ei ollut nähnyt sitä ,mitä minä, nöyränä lönkyttävä eläin, olin ehtinyt nähdä:
Enkelin.
Joka oli joka käänteessä tupsahtanut siihen tielle, eteen, esteeksi ja pönkäksi, sanomaan ettei siitä pidä mennä. Että koko lähteminen oli huono idea, Jumalan tahtoa vastaan, ja matkan jatkaminen suoranainen synti. Että pysähdy, Bileam, ja kuuntele omaatuntoasi, ja käänny takaisin!
Lopulta enkeli oli jo joutunut ottamaan esiin miekkansa ja uhkaamaan sillä Bileamia, joka ei siis tohottamiseltaan nähnyt koko olentoa ollenkaan.
Ja jos isäntää uhkaa hengen menetys – kyllä silloin jo aasikin puhuu.
Jumalan tahto saa toden totta joskus aika merkillisiä sanansaattajia….
Mutta kiireinen ei sitä sanomaa ehdi kuulla, ei ehdi nähdä enkeleitä.
Sitä luulee että koko ajan on tehtävä ja saatava enemmän.
Että ainoa autuaaksitekevä on kasvu ja taas kasvu.
Että totta on vain tiede, tieto ja tehokkuus.
Että mitä nopeammin suoriutuu, sen pitemmälle pääsee.
Että jos ei juokse, jää paikalleen.
Että jouluna on oltava kaikki mitä aina ennenkin ja lisää.

Me aasit tiedämme paremmin.
Että silloin on pysähdyttävä, kun ei tiedä mihin suuntaan on mentävä.
Että jos vastausta ei ole, se ei vain ole vielä valmis.
Että totta ovat myös unelmat, usko, ideat, ihmeet, ilmestykset.
Että sitkeydellä pääsee pitemmälle kuin ryntäilemällä.
Että joulu tehtiin aikanaan aasintallin ja se riitti ihan hyvin.

Juuri nyt ihmisillä näyttää olevan kiusaus olla ihan bileamina.
Kauhea hoppu toteuttaa jotakin päänsisäistä suunnitelmaa:
minäitse tahtoo tarvitsee ehtii vaatii osaa maksaa.
Vai toteuttavatko he päinvastoin muiden odotuksia?
Tai sitä mitä he luulevat muiden odottavan?
Ja jos kaikki ei mene vauhdilla ja oikein, silloin saa aasi kyytiä.
Se, joka kieltäytyy jatkamasta matkaa silloin kun suunta
on hukassa.
Se, joka haluaa pysähdellä kyselemään, mikähän olisi oikeus
ja kohtuus; mikähän olisi Jumalan tahto tässäkin asiassa.
Se, joka näkee miten hätäinen ihminen riuhtoo kiireessä
vielä yhden lahjan jollekin joka oli päässyt unohtumaan.
Se, joka näkee miten kulutuskuvaelmalla haudataan sisimmät,
ujot toiveet siitä että kelpaisi ihan näin, tällaisenaan,
ilman ostamisia ja osaamisia.

Ei ole ollenkaan helppoa olla aasi, ainakaan aina.
Ilmoittaa että on epävarma. Että ei osaa eikä tiedä.
Että tarvitaan aikalisä.
Saati että nyt tarvitaan rukousta ja Raamattua,
hiljaisuutta ja Hengen läsnäoloa.
Vähemmästäkin sivalletaan pilkan piiskalla.
Miten kävisi kansantalouden? Miten pysyy työpaikka?
Miten kotiin ehtisi joulu?
Jos kaikki siis vain aaseilisivat.

Mitenköhän? –
Aasissa on joulun evankeliumi.
Se, joka kulkee Jumalan tahtoa kysellen,
se, joka etsii enkeleitä,
se, joka pysähtyy silloin kun Herra häntä puhuttelee,
se myös kokee Jumalan tahdon ja johdatuksen elämässään,
ja kuulee mitä Jumalalla on sanottavanaan.
Hän voi olla erehtynyt ja eksyksissä,
mutta hänelle näytetään tie, totuus ja elämä.

Ehkä tänään
sinunkin tiesi varressa on enkeli,
jolla on sinulle asiaa.
Olihan hänellä asiaa aasillekin.
**
(Musiikkia)

Aamuhartaus ke 18.12.2013 Hilkka Olkinuora

Aamuhartaus ke 18.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Minulla on ilo tuoda Jumala Jerusalemiin.
Hän valitsi minut, aaseista pienimmän ja kömpelöimmän - Jeesus.

Tietysti satuin olemaan oikea aasi oikeassa paikassa.
Ei niin että kunniatehtävä olisi ollut oma ansioni.
Minua ei kutsuttu toteuttamaan itseäni.
Minut pyydettiin toteuttamaan Jumalan suurta suunnitelmaa,
niin suurta etten sen alusta tiedä, enkä sen loppua näe.
Mutta minä olen nyt se joka saa tuoda Jeesuksen Jerusalemiin.

Hän osaa käyttää mediaa taitavasti. Sosiaalista mediaa.
Synagogissa sipistiin jo ennalta. Kansanjoukot kohisivat.
Pääsiäisen viettäjät aavistelivat jotain erikoista.

Lisäksi hän rakensi viestinsä pohjalle joka oli kaikille tuttu.
Profetialle. Vanhan testamentin lupauksille. Taas kerran.
Hän tuli tekemään sen mikä ihmisiltä oli jäänyt tekemättä.
Hän tuli olemaan se joka Jumalalta oli jäänyt olematta.
Hän tuli olemaan täyttymys. Pelastaja. Vapauttaja.
On helpompaa olle se, jota odotetaan, josta jo tiedetään,
joka on jo tarinoista tuttu.

Profeettojen mukaan pelastaja tulee vaatimattomasti aasin selässä.
Siksi siis minä olen nyt tässä.
Kamelit, ne ovat kapitaalin ja kauppamiesten korskeita kulkuvälineitä,
kalliita ja kauheita, vaappuvia ja heliseviä.
Hevosten selässä taas korskuu maallinen valta, esivalta,
ja pitää sieltä ylhäältä, turvallisesta korkeudestaan kuria,
keihäin ja kavioin.
Me aasit olimme ja olemme matalia, maantasaisia,
sisukkaita ja ahkeria.Työjuhtia. Taviksia. Arkiset aasit.

Koska se oli hänen viestinsä meille:
Jumalan valtakunta on tulossa maan päälle,
tähän tavalliseen elämään.
Niin yksinkertainen viesti, että sen aasikin ymmärtää:
Ei valtaa eikä kultaa. Vaan rauhaa päälle maan.
Helpompi tuon kaapinkokoisen kamelin on päästä neulansilmän läpi
kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan.
Hyvähän tuon orhin tuossa on korskua, mutta taivasosuutta sen omistaja ei koskaan pysty ostamaan.

Jumalan valtakunta ei ole paikka maan päällä eikä taivaissa.
Jumalan valtakunta on hänen herruuttaan,
hänen tahtonsa mukaista elämää, niin täällä kuin tuonpuoleisessa.
Ei valtaa eikä kultaakaan. Vaan rauhaa. -

Väkijoukon läpi on hankala päästä.
Mediakohu on tehnyt tehtävänsä.
Puista raastetaan oksia. Niitä heitetään eteeni,
niitä ja vaatteita.
Huudetaan Hoosianna! Hoosianna!
Herra, auta! Kuningas, auta!
Nämä globalisaation, valtioiden valtapelin
ja kansainvälisen kaupan suhdanteiden riepottamat ihmiset
ovat saaneet kyllikseen.
Heitä on väheksytty, verotettu ja heille on valehdeltu.
Heitä ovat hevoset polkeneet jalkoihinsa ja poliitikot
tyhjillä puheillaan.

Ei ihme, että he ovat nyt vallan villeinä.
Heidän aikansa on nyt tullut! Varmastihan se on tullut?!
Nyt, eikä joskus myöhemmin!
Me haluamme vapauden heti, kaikki heti nyt,
kertakaikkisen ihmisarvon palautuksen,
kaikille leipää ja työtä, ikuisen joulun!
Valtaa – loistoa – kultaa – kunniaa. Vihdoinkin!
Taivas maan päälle!
He ovat lukeneet Raamattunsa niin kuin sorrettu lukee:
Me saamme hyvityksen Messiaassa! Maailmanjärjestys
pannaan nyt uusiksi! Tulot tasan! Valta meille!

Minä lonksutan hiljaa eteenpäin.
Väistelen ilmassa viuhuvia viherkasveja.
Minulla on aikaa miettiä.

Mitähän ratsastajani mahtaa miettiä?
Näitä ihmisiäkö? Varmasti.
Heidän ahdistustaan, ahkeruuttaan, ansioitaan, avuttomuuttaan…
Jouluako, syntymäpäiväänsä ? Varmasti.
Sekin oli profetioiden täyttymys, ennusmerkkien kohtaaminen,
tähtien liitto tämänpuolisen kanssa,
enkelten ja ihmisten suuri, ihmeellinen yö.
Silloin maan päälle luvattiin rauha. Rauha.
Enkelit lauloivat rauhaa. -

Rauhasta ei juuri nyt ole tietoakaan.
Juhla on tulossa. Ihmiset ovat ihan vauhkoina.
Minä en. Sillä minulla ei ole kiire. Ei meillä kummallakaan.

Tämä minun ratsastajani on tullut tekemään Jumalan valtakuntaa.
Sitä rakennettiin jo vuosituhat sitten,
kun viisaat miehet kirjoittivat, että miekoista taotaan auroja,
sodan välineillä tehdäänkin ruokaa,
ja pieni sisukas aasi
on siinä työssä kauppiaiden kameleita
ja herrojen hevosia tärkeämpi.
Sitä rakennetaan vielä tuhansia vuosia.
Sillä kauan kestää, ennen kuin ihmiset ovat muttuneet niin paljon,
että maailmassa on enää vain yksi tapa olla ja elää,
yksi tapa kohdata ja kunnioittaa,
yksi tapa rakastaa ja rukoilla –
Jumalan tahdon mukainen tapa.
Rauhan tapa. Rakkauden tapa.
Jumalan valtakunnan tapa.

Tässä siis mennä kopsuttelen.
Huutakaa te Hoosiannaa! Apu on kyllä tulossa,
mutta kenties toisella tavalla kuin odotatte.
Se tulee tässä arjen kantamana, omaan tahtiinsa,
kohti suurta juhlaa, verkkaisesti.
Mutta sitä ei estä mikään.
Ei mikään.

(Musiikkia)

Raitis ja Reipas

 

Iltahartaus pe 15.11.2013
Harri ja Sisko Raitis, kirjailija ja rovasti, Turku
HR: Luetaanko Raamattua?

SR: Luetaan.

HR: Saarnaajan kirjasta: Mitä hyötyä on vaivannäöstä sille, joka työtä tekee? Olen katsellut kaikkea aherrusta, jonka Jumala on antanut ihmiselle heidän rasituksekseen. Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua. Äkkipäätä ajatellen tuntuu tuo kovalta puheelta isovanhemmalle, jonka työ alkaa olla enimmäkseen takanapäin.

SR: Varsinkin kun muistaa, että Saarnaajan kirja alkaa sanoilla: Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta.

HR: Ei kuitenkaan pidä masentua, vaan lukea eteenpäin, ja silloin selviää, että saarnaajan tarkoitus ei ole masentaa vanhoja ihmisiä, vaan kertoa, mikä on ihmisen paikka pyhän Jumalan edessä. Näin teksti jatkuu: Minä oivalsin, ettei ihmisellä ole muuta onnea kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä. Mutta Jumalan lahja on sekin, että ihminen saa vaivannäkönsä keskellä syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista.

SR: Ei siis pidä kuvitella olevansa Jumala, joka aherruksellaan saattaa tämän maailman valmiiksi. Ihmisen osa on toinen. Hänellä on oma paikkansa sukupolvien ketjussa, ja on lohdullista muistaa, että joku on tätä minunkin sarkaani jo aikaisemmin kyntänyt, ja joku tulee kyntämään tulevaisuudessakin. Työ ei jää kesken, vaikka minä siitä luovun. Sellainenkin säntillistä ja tarkkaa ihmistä lohduttaa, että voi luottaa kaiken tulevan kunnolla tehdyksi myös tulevina aikoina. Nuorissa on tulevaisuus, vaikka joskus epäilyttää, etteivät ne kuitenkaan samaan pysty kuin minä. Takeena on saarnaajan sana: Minä oivalsin, että kaikki minkä Jumala tekee, pysyy ikuisesti. Siihen ei ole lisäämistä eikä siitä vähentämistä. Mitä nyt on, sitä on ollut ennenkin, ja mitä vastedes on, sitäkin on ollut ennen.

HR: Noissa sanoissa kaikuu suuri viisaus. Eikä se ole lainkaan riippuvainen siitä miten lukija suhtautuu Raamattuun. Ikiaikainen viisaus siinä kumajaa, vaikka lukija ei tunnustaisi Jumalan sanan auktoriteettia. Ei totuudelle mitään voi. Mielipiteensä siitä voi lausua, mutta ei se totuutta muuta. Paavalin vapauden julistus galatalaisille tulee myös mieleen: Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.
Siinä lisää ihmisen paikan määrittelyä. Kristus on todella Vapahtaja, joka vapauttaa meidät myös Raamatun alkulehdillä kerrotusta kiusauksesta, halusta olla Jumala. Jumala on niin hyvä, että on Kristuksen kautta vapauttanut meidät pyrkimästä omilla teoillamme yhtään pitemmälle kuin on mahdollista päästä.

SR: Toisaalta on meillä velvollisuuksiakin. Osaksemme annettu sarka on kynnettävä, on pyrittävä tekemään kaikki niin hyvin kuin osaamme. Eikö Luther kirjoittanut vapaudesta siihen tapaan, että Kristuksen tähden kristitty on täysin vapaa, mutta rakkauden tähden kaikkien orja. Hyvin sanottu. Tieto vapaudesta antaa uskomattoman paljon voimaa ja rakkaus ja toisten palveleminen määrää suunnan. ”älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” Paavali opastaa galatalaisia.

HR: Ei ole helppoa, ei onnistu kovin hyvin vielä tänään, mutta huomenna täytyy taas yrittää. Helpottaa lukea niitä saarnaajan sanoja, joissa lohdutellaan, että kaikella on määräaikansa: Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa.

Kyrie eleison

Aamuhartaus ti 03.09.2013
Nina Pakkanen, A-kanttori, Helsinki

Musiikki: Jesus Kristus er opfaren - Fire Salmer (säv. Edward Grieg, san. Hans Thomissön). Esittäjä: Det Norske Solistkor (joht. Grete Pedersen), solisti: Bård Bratlie.

Kyrie eleison, Herra armahda. Usko.

Lapsuudessa kutsu hautajaisiin meni kaiken muun edelle. Häät olivat miellyttävä sukutapahtuma, mutta hautajaiset juhlista suurimmat. Niihin mentiin aina. Kuoleman kutsukorttia ei ohitettu. Se oli kutsumaton vieras, joka ei unohtanut ketään. Se kuului elämän kiertokulkuun ja oli osa sitä.

Säveltäjät ovat omansa tai läheisensä kuoleman kutsun tullessa tuottaneet suurenmoisia sävellyksiä.

Norjalaisen säveltäjän Edvard Griegin viimeinen sävellysteos ennen kuolemaansa on kuorolle kirjoitettu 4 psalmia. Sävelmät pohjautuvat norjalaisiin kansansävelmiin, joihin Edvard Grieg oli erityisen hurmaantunut ja joita hän on muunnellut vapaasti. Psalmit käsittelevät kristinuskon peruselementtejä, kuoleman läsnäolo on aistittavissa, usko iankaikkiseen elämään on vapauttavaa.

Lauluissa kuvataan ylösnousemuksen riemua sekä Jumalan lupausta Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen. Jumalan lapsen ikävöinti taivaallisille majoille täyttää kuulijan mielen, taivaan ihanuus ja kirkkaus ovat käsin kosketeltavissa. Pimeys on poissa, oikeamielisyys ympäröi ihmisen valkeaan hohtavaan vaippaan ja ihminen saa nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.

Riemu lunastuksesta on niin suuri, että kuolema toimii vain saattajana ikuiseen elämään. Jumalan rakkauden suuruus ja ehdottomuus ylittää kuoleman vallan.

Kolmas meditatiivinen psalmi julistaa Jeesuksen ylösnousemusta. Psalmin hidas poljento on kuin hautajaissaattueessa. Esilaulajan ja kuoron vuorottelema dialogi piirtää kuvan itkijänaisista, samalla kertaa surevista sekä kuoleman jälkeiseen elämään luottavasta yhteisöstä joka yhdessä turvaa Jumalaan, ylösnousemukseen ja syntien anteeksiantoon. Luja luottamus ja usko armoon tuo toivoa maan päällä kulkevalle matkalaiselle. Taivasmatka on kaikille yhteinen.

Musiikki

Kyrie eleison, Herra armahda. Toivo.

Herra avaa minun huuleni, niin huuleni julistaa sinun kunniaasi. Jumala, ole armollinen, pelasta minut. Riennä avukseni, Herra. Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. Hallleluja. Tuntemattoman edessä ihminen on voimaton, jokaisen meistä on kuljettava tuo tie yksin. Vain armon varassa. Suuri ja käsittämätön Jumala.

Musiikki

Kyrie eleison, Herra armahda. Rakkaus.

Rakkaudessa ei ole pelkoa. Joka on löytänyt rakkauden, ei pelkää sen menettämistä. Jumala on rakkaus. Jumala on tie, totuus ja elämä. Joka löytää elämän, sitä ei kuolema ahdista. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Ei yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole”.

Kuolema on alku. Vapauttava alku jossa ikuinen valo ympäröi meidät. Kuoleman hyväksyminen on alku elämän alulle, rohkeudelle ja uskallukselle elää tässä ja nyt, omana itsenä. Hyväksyttynä.

Saksalaisen rukouksen sanoin: ”Sinä, Kristus, et ole ylösnoussut sitä varten, että kaikki jäisi ennalleen.”

Ei turhaan Laulujen laulussa verrata rakkautta kuolemaan. Koko elämämme kantavin voima on rakkaus. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Edvard Griegin kolmannen psalmin sanoin:

Jeesus Kristus on noussut kuolleista ylös taivaaseen.
Enkeleiden kanssa hän kukisti kuoleman vallan.
Kyrie Eleison!

Pelastajamme Jeesus, me kiitämme sinua, Herra,
suuresta siunauksestasi meitä kohtaan.
Ylösnousemuksesi kautta kuoleman pelkomme väistyi.
Kyrie eleison!

Me ylistämme sinun ylösnousemustasi
Sydämin, suin ja kielin
Ja liitymme enkeleiden kuoroon.
Kyrie eleison!

Kulkuri ei kukkoile levottomuudellaan

Aamuhartaus ke 24.07.2013
Jaakko Heinimäki, pastori, Helsinki

Kristinuskon ihmiskäsitystä moititaan joskus pessimistiseksi: ajatellaan, että ihmiset ovat mitättömiä maan matosia, jotka matelevat synnintunnossaan kaihtaen kaikkea sellaista, mikä olisi iloista, kevyttä ja kivaa.

Yhdessä virressä ihmistä tosiaan kuvataan madoksi.

Sillä tuskin tarkoitetaan sitä biologista faktaa, että ihmisen geeneistä yli 20 prosenttia on samoja matojen kanssa. Minä vaivainen oon, mato matkamies maan viittaa sataprosenttiseen kokemukseen.

Kielikuva on sitä paitsi suoraan Raamatusta, elämän kovuutta valittavasta psalmista 22: "Minä olen maan mato, en enää ihminen."

"Minä vaivainen oon, mato matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket."

Virttä 622, josta nuo sanat ovat, sanotaan Lapuan taisteluvirreksi. Nimitys palautuu yli kahdensadan vuoden taakse, Suomen sotaan ja Lapuan taisteluun vuonna 1808. Alun perin ruotsalainen virsi on paljon vanhempi, se on 1600-luvulta. Suomalaisen version sävel on Lapualla muistiin merkitty kansanlaulu.

Tarina kertoo, että Lapuan taistelun tauottua joku väsyneistä sotureista alkoi savuavien raunioiden keskellä hyräillä tuota virttä, johon sitten yksi toisensa jälkeen liittyi.

"Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään, joka säilyä voisi maan päällä."

Virren kolmannen säkeistön tarkka ja kaunis, silti kaunistelematon, kielikuva piirtyy vielä tarkemmaksi, kun ajattelee hiljaisia miehiä tapailemassa virren sanoja silmissään viimeistä matkaansa odottavien taistelussa kaatuneiden ystäviensä kalmot:.

"Tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on, ja kun kuolema silmäni sulkee, ilo taivaassa lahjoita loppumaton, pyhät minne sun tietäsi kulkee."

Kristillinen ihmiskäsitys ei ole pessimistinen. Kiva ei ole kiellettyä.

Kristillinen ihmiskäsitys on realistinen. Elämän vaikeita retkiä ei uskotella yhtään sen helpommiksi kuin ne ovat. Uskon tunnustamisen yksi ulottuvuus on tosiasioiden tunnustamisessa. Mato matkamies on sillä lailla maanläheinen, ettei se luule itsestään ja elämästään liikoja.

Maa on latinaksi "humus", ja siitä on myös johdettu latinan nöyryyttä merkitsevä sana "humilitas". Nöyryys on maanläheisyyttä, mullan tajua.

Viisaat sanovat, että aidosti nöyrä ihminen ei itse tiedä olevansa nöyrä, sillä jos hän tulisi tietoiseksi omasta nöyryydestään, hän tulisi väistämättä siitä ylpeäksi, ja juuri se on ylpeyden yleisimpiä muotoja: omalla nöyryydellään ylpistely.

Kulkuri, jota raastaa elämän levottomuus, ei kukkoile levottomuudellaan.

Myös latinan ihmistä merkitsevä sana "homo" palautuu maan multaan, humukseen. Maan tomua me olemme ja maan tomuun me kerran palaamme.

Taisteluvirreksi "Mato matkamies maan" on vähän huono: siitä puuttuvat kaikenlainen kopeus, uho ja hengennostatus. Se on hiljainen laulu elämän katoavaisuudesta ja ikuisen elämän toivosta, ja sen ajatus karkaa, jos sitä alkaa kailottaa kovin mahtipontisesti. Tämän virren voi muuten mainiosti laulaa Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemän "Tuopin jäljet" -laulun sävelellä. Virren sanat sopivat häkellyttävän hyvin Toivo Kärjen melankoliseen sävelmään.

Elämä kuihtuu kuin kukkanen ja haihtuu kuin vesi hiekkaan. Meidän vaelluksemme on usein kohtuuttoman vaikeata. Silti: kaikki kuihtuva, rapistuva, häipyvä ja haihtuvakin on täynnä Jumalan kirkkautta.

Vaikka elämä olisikin kuin unta ja varjoa, se on Jumalan unta ja Jumalan varjoa.

Tänä aamuna pyydän sinua rukoilemaan kanssani Uuno Kailaan runon sanoin, runo on nimeltäänkin Rukous:

"Näytä minulle kasvosi läheltä, Elämä.
Suo minun koskea niitä silmilläni.
Sillä minä rakastan niitä,
vaikka ne olisivat rumat.

Voi sitä sydäntä,
tuhannesti: voi sitä sydäntä,
joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä,
Jumalan matojen ihana ruoka."

Virsi: 622

Jälkinäytös jota työstän

Iltahartaus pe 28.06.2013
Minna Tuominen, Oppilaitospastori, Porvoo
Kesähäiden aikaan ajattelen kaikkia niitä pareja, jotka yhä menevät naimisiin, yhä tahtovat uskoa yhteiseen tulevaisuuteen aina kuolemaan asti. Muistan itseni morsiamena 16-vuoden takaa.

Muistan nuoruuden idealisoidun kuvan elämästä ja avioliitosta. Miten paljon olen rakkaudessa saanut itseeni pettyä. En ole jaksanut olla niin hymyilevä ja auttavainen vaimo kuin toivoin.

Silloin nuorena morsiamena en vielä tiennyt, että elämänlaki on sellainen, että kaikki se, mikä on vanhemmiltamme ja heidän vanhemmiltaan jäänyt kesken, siirtyy meidän kannettaviksemme, että kaikki se, mikä on jäänyt omissa lapsuuden kiintymyssuhteissa ja vanhoissa seurustelusuhteissakin kesken, sekin siirtyy tänne. Kasvun mahdollisuudeksi toki.

Olisimme ehkä päässeet helpommalla, jos joku olisi kertonut, että kaikki se vaikuttaa. Tai osanneet ainakin varautua siihen, mitä tarkoittaa työ parisuhteen eteen. Silloin heti.

Vanhojen taakkojen lisäksi, emme saaneet itse valita myöskään niitä ulkoisia vastoinkäymisiä joita meille tuli. (tahatonta lapsettomuutta, sairautta, en äitini enkä anoppini kuolemaa. En valinnut työttömyyttä ja taloudellista niukkuutta. Ne vain tulivat elämäämme ilman omia toiveitamme). Eihän kukaan saa valita. Myötä ja vastoinkäymisissä, niinhän me lupasimme tahtoa ja rakastaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että lapsi tarvitsee sosiaalisen turvaverkon. Ajattelen, että niin myös tuoreet pariskunnat tarvitsisivat.

Me löysimme aikanaan parisuhdekurssit suhdettamme vahvistamaan. Onneksi. Ne lisäsivät ymmärrystä itseämme ja toisiamme kohtaan. Kiintymystä voi tosiaan vahvistaa ja rakkaussuhde mahdollistaa ihmisenä kasvamisen. Olen kokenut sen, että läheisyys lohduttaa eniten silloin kun kipu vie elämänilon. Eristäytyminen vie autiomaahan. Sekä puolison että Jumalan läheisyyttä, molempia voi vahvistaa.

1. Johanneksen kirjeessä se sanotaan hyvin: ”Juuri siinähän Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.”

Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei ole jotakin pilvissä liitelevää huumaa. Jeesuksen elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Miksi itse sorrunkaan usein toivomaan, että rakkaus ja helppous tarkoittavat samaa tai että helppous olisi ainakin rakkauden seuralainen? Niiden puolesta, joita me rakastamme, niiden huolet vaikuttavat meihinkin. Sitä kai Paavali tarkoitti sanoessaan: Kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain. Rakkaus pitää sisällään toisen puolesta kärsimisen.

Parisuhde on taitolaji. Yksi isoimmista asioista, jonka mieheni on minulle opettanut on kyky pyytää ja antaa anteeksi. (Ajatella, että noinkin perustavaalaatua oleva taito on pitänyt opetella pitkälti yli 20-vuotiaan ).
Aika vaikea onkin suositella kenellekään itseään täydelliseksi luulevalle parisuhdetta ja avioliittoa.. Anteeksianto on ihmissuhteissa välttämätöntä, sillä jokainen on erehtyväinen.

Siksi minäkin nöyrin mielin yhä pyydän rakkaudelleni turvaa ja siunausta Jumalalta, samoin kuin silloin 16 vuotta sitten kirkon alttarilla. Jos avioliittoni olisi vain minun tunteideni tai osaamiseni varassa, se olisi varmaankin kuollut jo ajat sitten.

Virren 241 (Herra rakkaastani tunnen iloa) sanat lohduttavat ja virkistävät minua.

Hyvä Jumala,
sinä itse olet rakkaus ja siunaat niitä, jotka turvautuvat sinuun.
Anna anteeksi kaikki haavat ja loukkaukset, joita olemme rakkaillemme aiheuttaneet. Auta antamaan anteeksi myös muille, jotka ovat loukanneet läheisiämme. Auta katkaisemaan sukujemme vahingoittavat perinteet; tiedostetut ja ne puhumattomiksi vaietut.
Kiitos Jumala, että meillä on mahdollisuus elää sinun rakkautesi suojassa. Auta meitä luomaan toista ja itseä kunnioittava tila. Anna rakkautemme vahvistua. Tätä rukoilemme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Virsi: 241

Samarialainen

Iltahartaus ke 03.07.2013
Mika Lahtinen, Draamapedagogi, Jyväskylä
ERÄS MIES

Yhtäkkiä joku tönäisi minua. Kaaduin ja näin nauruja minun päälläni. Vatsaani sattui ja päähäni. He löivät, repivät ja potkivat minua. Luulin, että kuolen.

Sitten tuli hiljaista, ja maa tuntui karhealta minun vatsani alla. Maistoin verta. Kuulin kärpäsiä. Olin täynnä kipua.

Askeleita rahisi lähelläni ja joku kosketti minua. Säikähdin, että ne tulivat takaisin ja jatkavat hakkaamista. Minä vihaan heitä.


SAMARIALAINEN

Aasi, jolla ratsastin, pysähtyi pyytämättä. Aluksi minä näin pientareella vain jalkaterän, josta valui verta. Hiekka ja multa olivat tahrineet haavan. Sitten näin koko ruumiin.

Jalka heilahti. Minua inhotti ja pelotti. Laskeuduin ratsailta ja sidoin aasin puuhun.

Mies oli alasti ja hakattu. Pahimmat haavat minä puhdistin viinillä leilistäni. Käteni tärisivät. Revin viittani liepeistä suikaleita ja sidoin haavoja.


ERÄS MIES

Mutta se olit sinä. Sinä liikutit käsiäni ja jalkojani. Olin avuton ja se kaikki hävetti minua.


SAMARIALAINEN

Puhuin hänelle. Hän aukaisi silmänsä ja yritti sanoa jotain, mutta se jäi yskimiseksi ja pieneksi kiitokseksi.

Minä sanoin hänelle, että ”älä pelkää, minä autan sinua ja pidän sinusta nyt huolta, en tee sinulle pahaa” ja että ”kaikki järjestyy”. Epäilin itseäni, mutta tuntui tärkeältä sanoa niin.

Minä pelkäsin, että joku kyttää meitä ja käy kohta kimppuun. Minä vihasin sitä kaikkea ja minua harmitti, että se olin juuri minä, joka osui paikalle.

Yritin nostaa miehen jaloilleen. Siitä ei tullut mitään. Otin hänestä kiinni takaa kainaloiden alta, kuin syliin, ja kannoin, raahasin ja nostin hänet aasini selkään.

Mies makasi ratsailla kuin mikäkin löysä ja likainen viljasäkki. Minun aasini todella teki töitä. Säkin paino muljahteli puolelta toiselle.

Vastaantulijoiden katseet piinasivat minua. Olin taluttaja. Olin ramman orja. Joku sylkäisi minun päälleni. Olisi edes tähdännyt säkkiin.

Potilaan vointi koheni, ja me juttelimme vähän aina silloin tällöin. Annoin hänelle juotavaa leilistäni. Minäkin piristyin.

Vähän myöhemmin se mies sai eräänlaisen pärjäämiskohtauksen. Hän väitti haluavansa kävellä ja hivuttautui alas aasin selästä, mutta heti hän lyyhistyi maahan. Minä nostin hänet takaisin ratsaille. Ajattelin, että mikä ääliö. Ehkä sekin oli hänen omaa tyhmyyttään, että hän oli joutunut hakattavaksi.

Lähestyimme majataloa. Siellä minun oli ollut tarkoitus syödä hyvin, levätä ja juhlia. Nyt oli toisin. Olimme kurja kaksikko: väsynyt muukalainen ja rampa ratsastaja.

Minua huolestutti majatalon isännän ja muun väen kohtaaminen. Minulle naurettaisiin siellä. Minä ja rampa olisimme helppo kohde. Keräisimme katseita ja kiinnostusta.

Puntaroin vaihtoehtoja. Voisin jättää potilaan portille. Ehkä majatalon väki korjaisi hänet siitä sisälle. Minä itse jatkaisin matkaani.

Mutta me marssimme pihaan ja sidoin aasin puomiin. Minä autoin matkatoverini ratsailta ja menimme taloon. Kun lopulta pääsin pitkälleni, minua itketti vähän.

Aamulla päätin, että oli jäähyväisten aika. Annoin rahaa majatalon isännälle ja sanoin, että tämä toinen mies jää vielä tänne, hoida häntä. Jos hänestä koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.

Minulla oli oma matkani ja oma elämäni kaukana siitä majatalosta. Kohta olisin poissa ja helpottunut.

Kun tein lähtöä, outo ystäväni kertoi kokemastaan. Hän katsoi minua silmiin ja kiitti minua. Minä hämmennyin.


ERÄS MIES

Sinä olet näillä nurkilla muukalainen. Minä olen aina pitänyt sinunlaisiasi ihmisiä täysin mitättöminä. Olet sellainen, jonka kanssa minun ei pitäisi edes keskustella.

Luulen, että minä olisin kulkenut sinun ohitsesi, jos sinulla olisi ollut hätä. Sinä et kulkenut ohi. Vaikka minä olen sinulle vieras ja tuntematon, sinä pysähdyit, et välittänyt eroista. Sinä välitit minusta.

Olet sietänyt minua ja nähnyt suunnattomasti vaivaa. Se tuntuu ihmeelliseltä. Kiitos. Sinä kannoit minut tänne aasin selässä. Nyt minun omat jalkani kantavat jo vähän.

Virsi: 436: 1-3

Veljekset

Aamuhartaus ti 02.07.2013
Voitto Huotari, Piispa emeritus, Mikkeli8

Fjodor Mihailovits Dostojevski: Karamazovin veljekset (1880)

Jokainen ihminen on moniulotteinen. Jokainen ihminen on myös pohjimmaltaan hauras. Näistä asioista minulle kertoo suuren venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovits Dostojevskin teos Karamazovin veljekset. Se on yksi maailmankirjallisuuden parhaimpia romaaneja, minun tuntemistani paras. Nämä kädessäni nyt olevat niteet sain vaimoltani syntymäpäivälahjana yli neljä vuosikymmentä sitten. Ja näiden pariin on halu aika ajoin toistuvasti palata.

Karamatzovin veljeksiä on kolme. Ivan edustaa älyllisyyttä. Hän on ateisti mutta käy omaa elämänmittaista kamppailuaan Jumalan ja järjen, oikeudenmukaisuuden ja armon problematiikasta. Dimitri elää tunteiden ja vaistojen vallassa. Ne heittävät hänet milloin nautintoihin, milloin kärsimykseen. Aljosa, luostarin munkkikokelas, on pyhimysmäinen, ujon oloinen uskovainen. Hänessä on herkkyyttä ja eettistä intohimoa.

Mutta kirjan kertomuksissa he eivät ole pelkistettyjä tyyppejä. Jokainen heistä on samalla moniulotteinen ja hauras. Dimitri pitää yllä suhdetta niin hyveelliseen Katerinaan kuin langenneeseen Grusenkaan. Uskovaisia kalvaa epäily, ja ateistikin piilottelee sisimmässään uskoa.

Karamazovin veljekset on kuvausta elämästä, aatteista ja uskosta keskellä arjen moninaisuutta ja kipeyttä, seesteisyyttä ja rikkinäisyyttä. Dostojevski vie ihmisiä ristiriitojen ja skandaalien pyörteisiin. Niihin liittyen käydään kuumeisen kiihkeitä keskusteluja. Dostojevskin kuvaamissa ihmisissä on ihanteellista hyvyyttä ja raakaa pahuutta. Kirja on pohjimmaltaan ihmisyyden ja sielun syvyyden luotaamista.

Yksi kirjalle ominainen ulottuvuus on järjen ja uskon kamppailu. Sitä käydään älyyn luottavan Ivanin ja tuon herkän uskovan Aljosan välillä. Järjen ja aatteen uuvuttaman Ivanin kirjailija johdattaa lopulta epätoivoon. Dostojevskin mukaan: Joka tuhoaa Jumalan itsessään, tuhoaa myös sisimmässään asuvan ihmisen.

Dostojevskin kertomuksissa pahuutta ei voi poistaa mutta siihen voi vastata kristillisellä anteeksiannolla ja rakkaudella. Kristus suutelee sanaakaan sanomatta kiduttajaansa Suurinkvisiittoria. Ja luostarin ohjaajavanhus Zosima kumartuu kaikille yllätykseksi ja arvaamattomasti maahan saakka Dimitrin edessä: hänen kärsimyksensä tähden, hänen kärsimystään kunnioittaen. Niin arveltiin.

Karamazovin isän ja veljesten kohtaaminen oli juuri päättynyt samaisessa luostarikammiossa näiden keskinäiseen holtittomaan, skandaalimaiseen riitaan. Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! Näin ohjaajavanhus vetoaa. Ja kehottaa pelkäämään ennen kaikkea kostonhimoa.

Dostojevskin aitovenälaiseen ihanteellisuuteen en osaa heittäytyä. Mutta se ei estä minua kokemasta tätä romaania ja myös sen kristillisiä ulottuvuuksia hyvin syvästi. Ne ovat kuin vetovoimainen kutsu omakohtaiseen toteuttamiseen. Rakastamaan vihaamatta, epäilemättä, ehtoja asettamatta. Tai näkemään Zosiman tavoin, miten hengellisestä kokemuksesta avautuu maailman katselemisen tapa: Kaikissa luoduissa on Kristuksen luomisvoimaa ja siten jotakin Kristuksesta itsestään. Ja tämän tiedostamiseen ihminen kasvaa rakastamisen kautta.

Nuo kolme Karamazovin veljestä ovat kolme erilaista ihmistä, kolme eri ihmistyyppiä. Mutta hehän ovat myös kolme eri puolta jokaisessa ihmisessä. Meissä asuu samanaikaisesti järkeen nojaava Ivan, impulsiivisesti tunteiden varassa toimiva Dimitri sekä herkkä uskova Aljosa. Jokaisessa meissä nämä kolme ominaisuutta etsivät tilaa itselleen, tilaa toinen toiseltaan. Tänäänkin. Sillä jokainen meistä on moniulotteinen. Juuri se tekee meidän elämästämme vivahteikkaan, viehättävän ja joskus vaikean.

Minä arvostan itsessäni järkevyyttä, eräänlaista Ivania. Mutta en halua jäädä vain sen mielikuvituksettomaan, yksiulotteiseen kylmyyteen. Haluaisin ennen kaikkea antaa itsessäni sijaa Aljosalle, herkkyydelle, uskovaisuudelle. Mutta minut tempaa toisinaan tuo minussa asuva tunteiden varassa vaappuva Dimitri.

Silti kaipaukseni toistuvasti on, että Aljosa ei tukahtuisi minussa järkevyyden tai pinnallisuuden paineissa. Vaan että minussa säilyisi herkkyys. Että näkisin syvemmälle, enemmän. Että tunnistaisin kärsimyksen säälien ja myötätuntoisena. Tunnistaisin Kristuksen läsnäolon kaikissa luoduissa. Ja seuraisin Kristusta tänäänkin herkällä mielellä elämään osallistumisessa ja rakkaudessa.

Virsi: 430:1,2,4

Kadoksissa

Iltahartaus la 15.06.2013
Toivo Loikkanen, Aluekappalainen, rovasti, Kerimäki
Johdanto: Herra avaa minun huuleni (Hiljaa Ensemble, Titta Lampela,)

Elämässä on kovin kiusallista, kun jokin tärkeä asia on kadoksissa. Kaikkein suurin uhkamme on, että olemme kadoksissa itseltämme emmekä tiedä, keitä olemme ja mihin olemme matkalla. Suuri Jumala etsii armossaan meitä yhteyteensä. Hän haluaa, että tulemme hänen löytämikseen, että löydämme elämän tien, että löydämme hänen Pojassaan Kristuksessa myös syntiemme anteeksiannon. Tunnustamme syntimme:

Pyhä Jumala,
Tunnustamme sinulle eksymisemme, itsekkyytemme, rikkomuksemme ja laiminlyöntimme. Tunnustamme sinulle, että olemme itse kulkeneet harhaan sinun tieltäsi. Armahda meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme tähden.

Jeesus sanoo: Ystäväni, ole turvallisella mielellä. Sinun syntisi ovat anteeksiannetut. Jeesuksen ja kirkkonsa palvelijana julistan sinulle tämän synninpäästön Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Käänny puoleeni, Herra,
ja ole minulle armollinen,
sillä minä olen yksin ja avuton. (Ps. 25: 16)

Autuas se,
jonka pahat teot on annettu anteeksi,
jonka synnit on pyyhitty pois.
Minä tunnustin sinulle syntini,
en salannut pahoja tekojani.
Minä sanoin: "Tunnustan syntini Herralle."
Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,
otit pois syntieni taakan.
Rukoilkoot kaikki palvelijasi sinua hädän hetkellä.
Vaikka suuret vedet tulvisivat,
ne eivät heihin ulotu.
Sinä olet minulle turvapaikka,
sinä varjelet minut vaarasta. (Ps. 32:1-2, 5-7)

Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen.

Jesajan kirjasta, luvusta 57 kuulkaamme:
Korkea ja Ylhäinen,
hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä,
sanoo näin:
- Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä,
mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona.
Minä virvoitan murtuneiden hengen
ja herätän eloon nöyrien sydämen. (Jes. 57:16)

Lyhyt vastauslaulu (Hiljaa Ensemble)

Puhe/meditaatio:
Kesällä on mukava katsella sinistä taivasta luonnon helmassa ja välkkyvän veden äärellä. Välillä taivas on aivan pilvetön ja välillä pilvet heijastuvat veteen. Kohotamme ihmisinä katseemme usein taivaalle.

Jumalasta sanotaan, että hän on ylhäällä. Se kertoo siitä, että Jumala on suurempi kuin me ihmiset. Onneksi Jumala ei ole vain ylhäällä tavoittamattomissa. Hän katsoo alas meihin ihmisiin. Hän etsii meitä yhteyteensä. Ylhäinen ja Pyhä Jumala asuu murtuneiden ja nöyrien luona. Ihminen katsoo ylös ja Jumala alas.

Jumala tuli alas maailmaan Kristuksessa meidän veljeksemme ja Vapahtajaksemme. Näin Jumala osoitti ja osoittaa meille rakkautensa. Jumala virvoittaa murtuneiden hengen ja herättää eloon nöyrien sydämen.

Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä
meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta
ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.

Siunatkoon ja varjelkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Virsi: 312:1, 4

Shalom - unelma maailmasta jossa hyvinvointi kuuluu kaikille

Aamuhartaus to 20.06.2013
Heikki Hiilamo, Tutkimusprofessori, Helsinki
Köyhät teillä on aina keskuudessanne.

Tämä Markuksen evankeliumin kohta on yksi tunnetuimmista Jeesukseen liitetyistä lausahduksista.

Usein lausahdusta käytetään mitätöimään ponnisteluita köyhyyden lievittämiseksi tai poistamiseksi. Jeesuksen väitetään vihjanneen siihen, että mitä tahansa tehtäisiin, köyhiä olisi aina keskuudessamme.

Jeesuksen opetuslapset kuitenkin todistivat, että Jeesus jakoi elämänsä syrjittyjen ja syrjäytyneitten ihmisten kanssa: sairaiden, köyhien, sorrettujen, äänettömien ja ulosheitettyjen kanssa. Jeesuksen elämä oli nöyrää samastumista, rinnalle asettumista ja vuorovaikutukseen suostumista. Opetuslapset jatkoivat samaa: ensimmäiset seurakunnat ottivat kaikki vastaan ja pitivät jäsenistään huolta.

Modernilla sosiaalipolitiikalla on kaksi päätekniikka pitää kaikista huolta: antamalla avustuksia ja tarjoamalla vakuutuksia.

Avustukset ovat keinoista vanhempi. Ne ovat alusta asti painottaneet lähiyhteisön, perheen ja suvun vastuuta. Suomessa vuoden 1852 vaivaishoitoasetus edellytti, että ylenevän ja alenevan polven sukulaiset ja sisarukset antaisivat apua hädänalaiselle ennen muita tahoja, seurakuntaa tai kuntaa. Vaivaishoitoasetus on muuttunut köyhäinhoitolaiksi, huoltoapulaiksi, sosiaalihuoltolaiksi ja toimeentulotukilaiksi, mutta pääperiaate on pysynyt ennallaan. Toimeentulotuen myöntämisessä otetaan edelleen huomioon puolison kaikki tulot sekä kaikki sukulaisilta ja ystäviltä saatu rahallinen apu.

Vakuutuksien ideana on taata kansalaisille toimeentuloturva palkkatyöyhteiskuntaan liittyvien riskien varalta. Näitä riskejä ovat muun muassa sairaus, työkyvyttömyys ja työttömyys. Riskin toteutuessa toimeentulo ei perustu harkinnanvaraiseen avustukseen, vaan yksilölliseen oikeuteen. Oikeus määräytyy aikaisempien ansioiden mukaan. Pienituloisimmille etuja maksetaan vähimmäismääräisinä. Näitä etuuksia ovat Suomessa muun muassa vähimmäismääräinen sairauspäiväraha, takuueläke ja työmarkkinatuki.

Mainitsemani tekniikat – avustukset ja vakuutukset – eivät ole toisiaan poissulkevia. Suomen perustuslaissa oikeudesta sosiaaliturvaan on luettavissa se, että kaikille olisi turvattava vakuutuksen perustuva oikeus toimeentuloon laissa mainituissa riskitilanteissa. Samalla todetaan kuitenkin, että “jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon”. Tämä viittaa harkinnanvaraiseen toimeentulotukeen.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on kansainvälisessä vertailussa maailman tehokkain malli köyhyyden vähentämiseen. Se perustuu ennen muuta sosiaalivakuutukseen: kaikki kynnelle kykenevät tekevät työtä, maksavat veroja ja riskien sattuessa saavat yhteisen vakuutuksen perusteella maksettavia yksilöllisiin oikeuksiin perustuvia etuuksia, joita voidaan kutsua myös sosiaalisiksi oikeuksiksi.

Suomessa mallia uhkaa kuitenkin se, että avustuksista eli toimeentulotuesta on tullut viimeisen 15 vuoden aikana pitkäaikainen toimeentulon lähde. Monet eivät saa mitään muita sosiaalivakuutuksen perustuvia tuloja Tämä on hälyttävää erityisesti nuorten kohdalla. Kyse ei ole siitä, etteivätkö nämä nuoret välttämättä kykeni hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttävää turvaa, vaan siitä ettei nuorille tarjota tilaisuuksia – ennen muuta mielekästä koulutusta ja työtä – turvan hankkimiseksi. Näin nuoret syrjäytyvät yhteiskunnasta ja jäävät toimeentulotuen varaan.

Olennaista ei välttämättä se, jättäytyvätkö nuoret tietoisesti toimeentulotuen varaan vai joutuvatko he turvautumaan siihen olosuhteiden pakosta. Toimeentulotuen kaltaisen köyhäinavun maksaminen on yhteisömme, koko suomalaisen yhteiskunnan, ongelma. Kyse on myös henkisestä kodittomuudesta. Kun ei osallistuta laajempaan yhteisöön, ei koeta myöskään elämän mielekkyyttä eikä moraalista velvoitetta noudattaa yhteisön normeja. Tämä on se maaperä, jossa yksinäisyys, syrjäytyminen, alkoholin ja huumeiden käyttö sekä erilainen rikollisuus kasvavat ja kukoistavat.

Hebrealainen sana Shalom kuvaa Jumalan valtakuntaa. Sana ei tarkoita vain rauhaa, ei ainakaan rauhaa vastakohtana sodalle. Se kuvaa laajasti hyvinvointia: syrjinnän, ahdistuksen ja pelon väistymistä. Niiden tilalla ovat terveys, vauraus ja turvallisuus. Shalom kuvaa sosiaalista mallia: unelmaa maailmasta jossa hyvinvointi kuuluu jokaiselle.

Virsi: 601:1-3

Lähimmäisen käden puolustuspuhe

Aamuhartaus to 02.05.2013
Johanna Korhonen, toimittaja, Vantaa

Lähimmäisen käsi

Suomessa on ihmisiä, joilla ei ole varaa riittävään ruokaan. On ihmisiä, joiden elämä hallitsee hallitsematon velka. On niitä, joiden kanssa kukaan ei puhu. On niitä joille pelottavin paikka on oma koti, ja niitä joilla ei ole kotia ensinkään. On Suomeen ulkomailta yksin tulleita lapsia ja nuoria. On niitä joiden ihan normaaliin päivään kuuluu väkivallan kohteeksi joutuminen. On niitä joita ahdistaa, vähän mutta jatkuvasti, ja niitä joita ahdistaa niin paljon, että mikään muu tunne ei mahdu mieleen ollenkaan.

Me suomalaiset suhtaudumme kirkkoomme usein kriittisesti, usein hyvin vaativaisesti, ja se on aivan oikein. Kirkolta, eli meiltä kaikilta kirkon jäseniltä, pitääkin voida vaatia jotakin. Emme me voi vain olla ja katsella, kun toinen ihminen kärsii nälästä, yksinäisyydestä, köyhyydestä tai huonosta kohtelusta.

Mitä me siis teemme? Mitä kirkko tekee niiden hyväksi, jota tarvitsevat apua?

Tähän kysymykseen vastaan hyvillä mielin: kirkko todella tekee. Mitä paremmin olen tähän tekemiseen tutustunut, sitä vaikuttuneemmaksi olen tullut. Jos joku ei ole siitä kuullut, sekin on aivan ymmärrettävää, koska hyvin suuri osa siitä kaikesta hyvän tekemisestä tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa, kulissien takana, ihmisten kodeissa, työntekijöiden vastaanotoilla, puhelimessa, sähköpostissa. Hyvän tekeminen on tärkeämpää kuin siitä puhuminen, ja juuri tästä syystä kirkon diakoniatyöntekijät keskittyvät enemmän ihmisten palvelemiseen kuin siitä tiedottamiseen.

Diakonialla tarkoitetaan heikossa asemassa olevien auttamista. Siinä ei kysytä, onko apua tarvitseva kirkon jäsen tai mitään muutakaan kirkkonäkökulmasta kiinnostavaa. Auttamiselle ei aseteta mitään ehtoja. Ainoa kriteeri on, että ihminen tarvitsee apua.

Kirkon diakoniatyön asiakkaita on satoja tuhansia. Viimeksi, kun tilastoa tehtiin, vuodessa kirjattiin noin kuusisataa tuhatta asiakaskontaktia. Niin monta kertaa on diakoniatyöntekijä kuunnellut ihmisen huolta ja reagoinut siihen jotenkin. Yli 200 000 kertaa diakoniatyöntekijä tuli juttelemaan ihmisen kotiin. Kirkon ilmainen tai lähes ilmainen ateria täytti nälkäisen vatsan liki seisemäsataa tuhatta kertaa vuoden aikana.

Perusturva ja terveydenhuolto ovat yhteiskunnan eli julkisen vallan vastuulla, mutta sen lisäksi ihmiset tarvitsevat monenlaista muutakin apua. Diakonian etuna on sen joustavuus ja moniulotteisuus. Kunnan sosiaalitoimistoon ei oikein voi mennä suremaan yksinäisyyttä, perhekriisiä, sairauksien aiheuttamia yleisiä hankaluuksia tai elämän tarkoituksettomuuden tunnetta, mutta koulutettu diakonian ammattilainen osaa ottaa vastaan tämän kaiken. Myös sellaisen murheiden ja surujen yhdistelmän, joka viranomaispuolella kuuluisi usean eri tahon hoidettavaksi. Usein diakoniatyöntekijä opastaa eteenpäin, auttaa esimerkiksi Kelan tai sosiaalitoimen lomakkeiden täytössä. Ja kun rahat ovat täysin loppu eikä yhteiskunnan tuki ehdi tai ulotu hädänalaisen luo, diakonin antama maksulappu mahdollistaa pienet ruokaostokset ensi hätään.

Noin neljännes asiakkaista ottaa yhteyttä talousvaikeuksien takia, viidennes terveyteensä liittyvistä syistä. Toinen viidennes haluaa jutella ihmissuhdeongelmista ja joka kymmenes hengellisistä asioista. Päihteet ja muut riippuvuudet ovat ensisijainen yhteydenoton syy noin kuudella prosentilla asiakkaista. Sellaista ongelmaa ei olekaan jota kirkon diakoniatyöntekijät eivät jo olisi työssään kohdanneet.

Kuka tämän kaiken hyvän maksaa? Tähän vastaan iloisena: me, kirkon jäsenet! Me niillä kirkollisveroillamme. Viimeksi, kun tilastoa tehtiin, me kirkon jäsenet olimme keränneet keskuudestamme 136 miljoonaa euroa ihan silkkaan lähimmäistemme auttamiseen. Homman hoitivat meidän palkkaamamme diakoniatyöntekijät.

Suomalaiset haluavat, että kirkko tekee hyvää. Tämä hyvän tekeminen on monelle ihan keskeinen syy kuulua kirkkoon. Ja se ei ole ollenkaan vähäpätöinen syy, kaikkea muuta.

Kirkon kaikista menoista noin kolmetoista prosenttia käytetään diakoniaan eli hädänalaisten auttamiseen. Sen lisäksi on vielä kansainvälinen diakonia eli ulkomainen auttamistyö. Mutta puhukaamme nyt tästä kotimaan auttamistyöstä. Aivan hyvin voidaan kysyä, pitäisikö siihen käyttää suhteessa vielä enemmän voimavaroja. Minusta pitäisi. Se tarkoittaa tinkimistä monesta muusta asiasta, mutta se on sitä, mitä meidän uskontomme keskushahmon Kristuksen nimissä nimenomaan pitääkin tehdä. Diakonia on sitä, että näemme Kristuksen jokaisessa kärsivässä ihmisessä, on hän kuka tahansa ja on hänen kärsimyksensä syy tai aihe mikä hyvänsä.

Mutta: Auttaako kristitty sitten vain siksi, että saa siitä hyvän omantunnon ja voi tuntea itsensä hurskaaksi ja jotenkin hyveelliseksi? Ei missään tapauksessa. Meidän luterilaisen uskomme mukaan hyvän tekeminen ei ole edes mitenkään erityisen kristillinen asia, vaan se on ihmisyyteen kuuluva yleisinhimillinen asia. Kaikki hyvän tekeminen, kaikki auttaminen, tapahtuu se sitten jonkin uskonnon nimissä tai uskonnottomasti, on yhtä arvokasta. Me kirkon jäsenet teemme hyvää kirkkona, ja useat vielä monella muullakin tavalla.

Kirkon diakoniatyö ei muuten ole pelkästään palkatun henkilökunnan asia, vaan jokaisen kirkon jäsenen asia. Useimmat meistä osallistuvat lähinnä maksamalla kirkollisveroa, mikä on tietysti erinomaisen hyvä asia. Mutta on niitäkin, jotka lisäksi antavat aikaansa ja osaamistaan diakonian vapaaehtoistyössä. Heitä on tälläkin hetkellä noin kolmekymmentä tuhatta. Se on paljon. Iloitsemme!

Musiikki: Ratk' taivaasa, vanhan virsikirjan (1701) virsi 410, kesto 2:08. Veli Ainali, urut, ja Janne Nietula ja Tommi Nietula, trumpetti.

Särkynyt saviruukku

Iltahartaus pe 19.04.2013
Viena-Inkeri Lounela, toimittaja, Asikkala
”Jeesus sanoi: Isän valtakunta on verrattava naiseen joka kantaa täyttä jauhoruukkua ja jolla on pitkä tie kuljettavanaan. Ruukun kädensija meni rikki ja jauho valui hänen taakseen tielle. Hän ei sitä huomannut eikä hän tiennyt onnettomuudesta. Kun hän tuli kotiin, pani hän ruukun maahan ja hän näki että se oli tyhjä.”

Tämä vertaus rikki menneestä ruukusta on Juhani Rekolan kirjassa Tämän elämän mieli. Juuri näille sivuille olen useita kertoja palannut. Vertaus on Tuomaan evankeliumista, joka ei sisälly Raamattuumme. Pappi kirjailija Juhani Rekola kirjoitti näkevänsä tässä vertauksessa ehkä uskon tulkintaa ja myös elämän mielen, tarkoituksen tulkintaa.

Ensi kuulemalta tuntuu kyllä että vertaus puhuu hukkaan menneestä elämästä ilman tarkoitusta. Kun matka päättyy pitkän vaelluksen jälkeen, ruukku on rikki ja jauhot valuneet tielle. Rekola sanoo jauhojen kuvaavan uskoa. Jauhot ovat valuneet tielle, vain hetken ne näyttävät suuntaa, ennen kuin linnut ehtivät paikalle.

Mutta kuitenkin jauhot näyttävät suuntaa ja usko on suunta. Heikkokin usko riittää. Se viittaa tulevaan, elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen. Nainen tulee kotiin.

Elämän tarkoituskin voi hävitä niin kuin usko - kuin jauhot tielle - jotain kuitenkin jää, ruukku vaikka rikkinäinenkin.

Miten sitä meikäläinen oppisi tyytymään kaiken maahan valumiseen, tyhjään ja vielä rikkinäiseen ruukkuun ja voisi samalla uskoa että matka vie kotiinpäin. On niin kovin tottunut itse tekemiseen, oman panoksen aikaansaamiseen.

Mitä olen saanut aikaan, sitä kyllä joskus pohtii – ja joku muukin.

Eräs ystävä mietti, ettei hän ole saanut mitään aikaan, ei ole perhettä, ei puolisoa ei lapsia. Hän kertoi saavansa voimaa ajattelemalla puuta, ei mitään metsää eikä mitään metsässä kasvavaa puuta. Hän ajattelee pihalla kasvavaa yksinäistä puuta. Se ei tee mitään, siinä se on ja on tärkeä.

Sen kuitenkin on tässä vaiheessa todennut, että voimaa iloa ja mieltä olemiseen ilmaantuu jostain aivan muualta kuin omista tekemisistä.

Pieni välähdys toisesta maailmasta, pyhä hetki voi yllättää keskellä arkea. Tällaisen hetken koin muutama vuosi sitten.

Oli sellainen parin kolmen päivän jakso jolloin me isovanhemmat saimme pitää kaksi ja puoli-vuotiasta poikaa meillä hoidossamme ja ilonamme. Päätimme lähteä yhdessä tapaamaan yli 90- vuotiasta ystäväämme hoitokotiin. En arvannut millaisen lahjan veimme ja samalla itsekin saimme.

Jo sisään astuessa näki kuka oli nyt mieluisin vieras. Se oli vähämies, niin hän pieniä poikia nimitti. Hymy levisi rouvan kasvoille kun hän näki vähämiehen.. Muistutin, että tätä lasta hän oli pitänyt meillä sylissään jo vauvana ja miettinyt kenen näköä siinä mahtaa olla.

Istuimme ja juttelimme, aluksi poika vähän ujona sylissäni. Vanhus istui vuoteensa laidalla. Kysyin haluaisiko hän nyt ottaa pojan syliinsä. Kyllä vaan. Eikä tuntunut olevan pojallakaan mitään sitä vastaan. Näin jatkoimme juttelua.

Jonkin ajan kuluttua arvelin, että lapsi ehkä haluaisi jo pois vanhan rouvan sylistä ja kysyin:” Tulisitko jo Mummin syliin tai lattialle? ” Poika yllätti: ”Tässä on hyvä”. Ja taas saimme vanhuksen kauniin hymyn. Näki että heillä molemmilla oli hyvä. Hyvä oli meillä lapsen isovanhemmillakin.

Rakas taivaallinen Isä,
Kiitos koko elämästä ja tästä päivästä.
Opeta nöyryyttä ja luottamusta armoon.
Pidä meidät suunnassa oikealla tiellä kohti kotia
ja anna muistaa, että vaeltajia on muitakin.
Anna viisautta tukea ja palvella lähellä olevia.
Siunaa kaikkia pieniä ja isoja elämän matkalaisia
ja koko luomakuntaa.
Aamen.

Virsi: 511

Koulu on kuin tulevaisuus

Iltahartaus pe 22.03.2013
Ann-Christine Marttinen, toimittaja, Helsinki
Kaksitoista vuotta sitten pieni kymmenenvuotias poika istui videohaastattelussa Venezuelan Valenciassa. Mieheni kuvasi häntä poikien turvakodissa, jonka nimi oli Amor, Fe y Esperanza, Rakkaus, Usko ja Toivo. Pojat, jotka asuivat tässä luterilaisen kirkon turvakodissa, olivat kokeneet paljon enemmän pahaa, kuin lapsen elinikänään pitäisi kokea. Ja lisäksi heidät oli hylätty.

Tavallisesti tarina alkaa siitä, että isä hylkää äidin ja lapset. Sitten äiti yrittää pitää elämän kasassa niin kauan kuin jaksaa. Sitten lapsi yrittää pärjätä niin kauan kuin jaksaa. Kun lapsi on kerran hylätty kestää kauan, ennen kuin hän rakentaa luottamuksen kehenkään uudelleen.

Jos aikuinen ei sitoudu lapseen ja pysy hänen lähellään, on lapselle hyvin vaikea vakuuttaa, että Jumala sitoutuu.

Käynti turvakodissa Valenciassa ja 10-vuotiaan Ronnye Grimaldyn tarina ei ole jättänyt minua rauhaan kaikkina näinä vuosina. Palaan siihen yhä uudestaan. Olen kirjoittanut ja olen puhunut Ronnyesta.

Haastattelussa Ronnye on hyvin vakava ja katsoo suoraan kameraan.

Minulla ei ole aavistustakan, mistä poika oli saanut ruhtinaallisen nimensä Grimaldy. Ehkä äiti oli nähnyt kuvia Monacon herttuasta. Nimi on tärkeä juttu. Sillä voi köyhäkin kohottaa itsetuntoaan. Ronnyen turvakotikaverin nimi oli Clint von Richard, filmitähti Clint Eastwoodin mukaan. Clint von Richardin veljen nimi oli Lennon Philips, John Lennonin mukaan. Nämä tummaihoiset veljekset olivat kyllä aika järkyttyneitä, kun he saivat tietää, että kaimat Eastwood ja Lennon olivatkin valkoihoisia.

Ronnyen isä katosi, sitten sukulaiset. Äiti jäi yksin pojan kanssa. Sitten äiti sairastui ja poika keräsi heidän elantonsa kaatopaikalta. Lopuksi äiti luovutti lapsen turvakotiin.

-Minulla on perhe, jota en koskaan ole tuntenut, pohtii poika. Muistan, että myös kaikki setäni katosivat, isä ja isoisä ja isoäiti.

Haluatko sinä, että sinulla jonain päivänä on oma perhe?

-Kyllä. Minä haluaisin sellaisen perheen, joka uskoisi Jumalan sanaan, joka ei olisi kamalan rikas eikä mitään sellaista. Vaan rauhallisen perheen, joka auttaisi minua, isän, joka opettaisi minulle kaiken minkä tietää. Ja että minulla olisi myös veljiä, jotka auttaisivat minua ja minä auttaisin heitä.

Jos sinulla on jonain päivänä omia lapsia, miten sinä kasvattaisit heitä?

-Tota… en koskaan jättäisi heitä. Auttaisin heitä, puolustaisin heitä, koska he olisivat niin kuin osa minua. Opettaisin heitä tekemään hyviä asioita. En koskaan laittaisi heitä huonoille teille.

Entä koulu? Miksi se on tärkeää ihmisen elämässä?

-Koulu on minulle tärkeää, koska koulu on kuin tulevaisuus, jonka saa, kun on jo aikuinen, iso.

Mitä sinä tahdot tehdä aikuisena?

-Minä haluan tulla kemian insinööriksi, sanoo lapsi yllättäen. Hän oli kai jostain kuullut, että Venezuelan öljyteollisuudessa tienaa hyvin

Tunnetko sinä insinöörejä?

-En minä ole koskaan tuntenut ketään, mutta minusta tuntuu kuin se olisi voitto.

Entä millaisia harrastuksia sinulla on?

-Minun ajankuluni on tietää miten muut voivat, voisi sanoa, vastaa 10-vuotias vakavana.

Jos voisit tavata kenen ihmisen tahansa maailmassa, niin kuka se olisi?

-Haluaisin tavata jonkun mukavan ihmisen, joka kunnioittaisi muita ihmisiä. Joka ei olisi paha ihminen, vaan jolla olisi paljon uskoa sydämessään.

Tämä kaikki tapahtui 12 vuotta sitten. Olen monta kertaa miettinyt mitä kuuluu tälle lapselle, jonka ajankulu oli tietää miten muut voivat. Onko hän elossa? Kävikö hän koulunsa loppuun?

Ja sitten, pari viikkoa sitten tuli postilaatikkoon Lähetyssanomat. Selailin sitä. Yhtäkkiä hyppäsi tekstin sisältä lihavoituna nimi Ronnye Grimaldy. Työtoverini oli kirjoittanut hänestä jutun.

Kuvassa virnisteli nuori mies, joka oli tullut talkoisiin Valencian kirkon joulumyyjäisiin, makkaramestareiden avuksi. Ronnye on viittä vaille valmis liikunnanopettaja, joka haaveilee jatkavansa vielä yliopisto-opintojaan ja haluaa valmistua fysioterapeutiksi. Jalkapallo on hänen intohimonsa. Hän muistaa miten hiki otsalla puursi läksyjä suomalaisten lähetystyöntekijöiden ja tukiopettajien kanssa. Kaikki oli silloin niin vaikeaa.

Ronnye on yhteydessä myös muihin turvakodin poikiin. Kaikilla on kuulemma töitä, joku on perustanut oman firman, joku on ammattisotilas, monilla on jo oma perhe ja lapsia.

Amor, Fe y Esperanza, Rakkaus, Usko ja Toivo. Turvakodissa oli aikuisia jotka jaksoivat rakastaa, uskoa ja toivoa, vaikka elämä ei aina ollut hallittua eikä siistiä. Mutta he loivat näiden lasten kaaokseen järjestystä ja heidän elämäänsä tarkoitusta.

Jumala siunatkoon Ronnye Grimaldia ja hänen tulevaisuuttaan liikunnanopettajana tai fysioterapeuttina. Jumala siunatkoon kaikkia turvakodin työntekijöitä, jotka auttoivat näitä poikia jaloilleen. Ja Jumala siunatkoon tänään kaikkia niitä, jotka tekevät työtä sen eteen, että lasten ja nuorten kaaos muuttuisi toivoksi ja uskoksi.

Musiikki: Gabriel Suovanen laulaa Ruotsin kirkon suomalaisen virren Nyt kohti taivasta katselen.

Häijyä hellyyttä

Tilintekoa tilipäivänä sukupolvesta toiseen. Palkanmaksusta on kyse. Mistähän hyvästä? 

 
Iltahartaus pe 15.03.2013
Pekka Kivekäs, opettaja, pastori, Vantaa
Kalliolan setlementin klinikalla, myllyhoidossa, hän aloittelee toipumista päideriippuvuudesta työelämään, vähentämään niin kutsuttua kestävyysvajettakin. Hoitojakso on päättymäisillään. Hän avaa keskustelumme:

– Mä en hyväksy tän evankelisluterilaisen kirkon Jumalaa!

– Ai jaa, mikäs siinä mättää?

– No kun siinä on se Isä ja Poika ja Pyhä Henki!

– Entäs sitten?

– No kun siinä on se isä!

– Isä? Mikäs siinä ...?

– Ku mä olin ihan pieni ja päivän mittaan tehny kotona jotai pahaa, vaik’ ihan vahingossa, ni mun piti koko päivä oottaa ja pelätä, et faija tulee duunist kotii ja hakkaa, ja aina se hakkas!

– Ahaa, no mut kuule eihän meidän tartte puhuu siit jumalajutusta mitään, kerro vaa muuten, mikä mieltäs painaa!

Hän ryhtyy purkamaan tarinaansa, ripin tapaista, eräs keski-ikään ehtinyt päihderiippuvuudesta toipuva, samaa tarinaa ties kuinka monentena muunnelmana, tarinaa murskatusta lapsuudesta: kuinka vanhemmat julkisesti häpäisivät lapsensa, tai kuinka remmin solkipää edusti Jeesuksen rakkautta, tai kuinka omaiset käyttivät lasta seksuaalisesti hyväkseen – tai ja tai ja tai. Yksi kertoo joka ilta rukoilevansa kaikkien läheistensä, myös tallojiensa puolesta, mutta itse joutuvansa helvettiin. Miksi sinne? Koska se, koska helvetti on taottu häneen lapsuudesta asti. Hylkäämistä, vanhempien alkoholismia, rakkaudettomuutta, mitätöimistä, väkivaltaa, vihaa, pelkoa, kauhua, yli voimien käyviä uralla menestymisen vaatimuksia, häijyä hellyyttä.

Kaikki toipuvat eivät tietenkään kerro murskatun lapsen tarinaa. Suuri osa kertoo.

Erään tarinan kuultuani älyän kysyä:

– Ootko sä elämässäs kokenu yhtään onnellista päivää?

Kertoja ei epäröi:

– En.

Viha synnyttää vihaa, joka usein kääntyy sisään päin, vihattuun itseensä. Hän ei voi uskoa, että hänelle saisi tapahtua jotakin hyvää, ei, hänhän ei ansaitse mitään sellaista, hänellehän kuuluukin vain onnettomuus.

Myllyhoidon eräänä tavoitteena on saada toipuva arvostamaan itseään edes sen verran, että jaksaisi vertaisryhmän jäsenenä pitää itsensä erossa päihteistä. Mutta kun kysyn:

– Mitä hyvää sä näet itsessäs?

joku vastaa käpertyen tuolissaan kuin lyöty:

– Muss ei o kuule mitää hyvää, mä oon pelkkä paska!

Tämä on suomalaisen lastenkasvatuksen käytäntöä yhä – eikä kertojien kasvattajiakaan käy syyttäminen, sillä viha periytyy kaukaa kuin isoisoisän kaarlelaismiekka, lannistaminen kuin kultakoristeinen ruoska. Tätä tarinaa kuuntelen vain yhtä – tosin laajalle levinnyttä – sairautta hoitavalla klinikalla. Paljonko lannistettuja lapsia kohdannemme jo päivän taipaleella aikuisissa, jotka eivät sairastu päihderiippuvuuteen eivätkä siis pääse haavoistaan puhumaan.

Monet kerrat olen samaa tarinaa kuunnellessani miettinyt, millä omia pieniäni lannistin. Miettimistä tämä kasvatusperinne aina tasavallan johtoa myöten antaisi niillekin, joita huolettaa nuorten syrjäytyminen.

Ensimmäisiin suomenkielisiin virsiin kuuluu lyhykäinen Mikael Agricolan riimitys:

Wisituhat ja nelie sata
cusikymmend ja wisi hawa
Christus kerssi meiden edhest
meite pästein caikista hedhest.

Agricola ammensi keskiajan perinteestä – silloiset mystikot olivat laskeneet,
että Kristukseen oli isketty viisituhatta neljäsataa kuusikymmmentä viisi haavaa.

No juu – keskiaikaista tosiaan!

Tai sitten yksi näkökulma elämään, yksi monista. Kristuksen tuhannet haavat vuotavat tänäänkin – lannistetuissa lapsissa, jotka paarustavat rinnallamme aikuisen kamppeissa.

Entä hän, joka aluksi sanoi, ettei voi hyväksyä kirkon jumalaa?

Hän on puhunut pitkään ja vaikenee. Kysyn:

– Ook sä nyt varmasti kertonu kaiken, mikä mieltäs painoi?

Hän nyökkää. Nousen ja alan tehdä lähtöä, mutta hän jääkin istumaan, katsoo tiukasti silmiin ja kysyy:

– Eikö täällä annetakaan syntejä anteeks?

– Totta kai annetaan!

– Sinäkö vai joku muu?

– Kuule, se joku muu.

Hymy kirkastaa hänen kasvonsa, hän kiittää ja lähtee.

Joku muu.

Miten hyvä nimi hänelle, joka armoineen on jotakin aivan muuta kuin me ja meidän vihamme.

Joku muu. Laulakaamme yhdessä hänestä, uskon ja rakkauden salaisuudesta.

Virsi: 386: 5-6

Minä ja muut mamut

Aamuhartaus to 24.01.2013
Johanna Korhonen, toimittaja, Vantaa

Rasismi on synti

Alkuvuosi Suomessa on käyty keskustelua rasismista. Moni ulkomailta tullut kertoo kokeneensa halventavaa kohtelua alkuperänsä takia. Monet on asetettu tavalla tai toisella, vaikka työnhaussa, alkuperäisväestöä heikompaan asemaan. Meistä kanta- ja umpisuomalaisista taas moni on loukkaantunut siitä, että joku kokee meidät rasistiseksi porukaksi. Rasisti on Suomessa pahanlaatuinen haukkumassa, ja siksi rasisteiksi ei saisi täällä nimittää niitäkään joiden esittämät näkemykset ovat selkeän rasistisia. Keskustelu on aika vaikeaa, kun sitä ikävä r-sanaa ei saisi käyttää vaikka juuri siitä asiasta pitäisi puhua.

Monelle tuntuu myös olevan epäselvää, mitä rasismilla tarkoitetaan. Onko rasistista sanoa, että intialainen naapuri parkkeerasi huolimattomasti taloyhtiön pihalle ja sinun autosi ei sen takia mahtunut ruutunsa? Ei, tällainen toteamus ei ole rasistinen. Rasistista sen sijaan on otaksua, että naapurin virheellinen parkkeeraus johtuu hänen ulkomaalaisuudestaan, tai että ulkomaalaistaustaiset, tässä tapauksessa intialaiset, ovat kansallisesti kyvyttömiä parkkeeraamaan oikein. Eli että he ovat ryhmänä kelvottomampia autojensa pysäköijiä kuin me. Ei, eivät he ole, vaikka tämä nimenomaisesti naapuri juuri tänään jättikin autonsa miten sattuu.

No, mitenkäpä tämmöinenkin kansallinen selkkaus sitten pitäisi selvittää? Vaihtoehto ykkönen on painua nettiin kirjoittamaan raivokas teksti niin sanotusti maahanmuuttokriittisessä hengessä. Se on huono vaihtoehto, koska itse asia ei selviä, autot ovat edelleen vinksin vonkain lumipenkan kyljessä, mutta viisitoista muuta eri syistä pahantuulista lähimmäistä saa nettikirjoituksesta lisää sytykettä kiukulleen. Viisaampi vaihtoehto on käydä soittamassa sen naapurin ovikelloa ja sanoa laimean suomalaiseen tapaan, et kuule siirtäisitkö autosi, kun meidän kottero ei nyt mahdu siihen omaan paikkaansa. Tämän vaihtoehdon toimivuus on käytännössä sataprosenttinen.

Mitä tekemistä tällä rasismikeskustelulla on meidän kristillisen uskomme ja siitä nousevan kristillisen etiikkamme kanssa? Etiikka on sitä, miten me ihmiset kohtelemme toisiamme ja muutakin luomakuntaa. Se on yhteistä kaikille ihmisille uskontokunnasta tai uskonnottomuudesta riippumatta.

Kristinuskoon tämä rasismikeskustelu liittyy sillä tavalla, että meidän uskontomme keskushahmo Jeesus antoi tästäkin asiasta meille aivan yksiselitteiset ohjeet. Jeesus ei nähnyt ihmisissä mitään arvoeroja syntyperän ta varallisuuden mutta ei myöskään etnisen taustan mukaan. Hän oli täydellisen värisokea. Sekalaista porukkaa pyöri noihin aikoihin Välimeren itäisessä päädyssä vaikka kuinka: oli juutalaista ja kreikkalaista, oli samarialaista ja galilealaista, oli orjaa ja vapaata, ja näitä porukoita luokitellessa ja arvottaessa olisi hyvinkin kulunut yksi ihmisikä. Mutta Jeesus ei semmoiseen ryhtynyt, vaikka moni aikalainen ryhtyi. Jeesus näki näissä kaikissa vain ihmisen. Ei mitään muuta.

Jo Vanhassa testamentissa Jumala opasti Samuel-nimistä miestä näissä ihmisen katsomisen kysymyksissä. Samuel ei nähnyt Daavid-nimisessä pojassa potentiaalia oikein mihinkään, koska hän näki pojassa pelkän lammaspaimenen. Jumala valisti Samuelia, että Jumala ei katso kuten ihminen. "Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen."

Olen lukenut ja kuullut alkuvuoden rasismikeskusten aikana hyvin hämmästyttäviä näkemyksiä siitä, miten ulkomailta tulleisiin ihmisiin pitäisi tai ei pitäisi suhtautua. Yhden näkemyksen mukaan epäluulo erilaisia ihmisiä kohtaan on normaalia, ja jokainen on kuulemma "pikkuisen rasisti". Ei muuten ole. Katsokaa pientä lasta: hän on yhtä värisokea kuin Jeesus, ellei joku aikuinen ole ehtinyt hänelle muuta opettaa. Rasismi ei ole luonnollista. Rasismi on synti.

Mutta synnistä voi ja pitää tehdä parannusta. Hyvä käytännön resepti tulee suoraan Jeesukselta. Katso ihmistä, ja rakasta sitä ihmistä eli lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Se ei ehkä aina ole kovin helppoa, mutta sillä tavalla pötkii pitkälle.

Virsi: 142

Kansanopisto

Lahden kansanopisto juhlii 120-vuotisiaan