Japanin kivet

Aamuhartaus ke 29.01.2014
Panu Pihkala, pastori, Helsinki

Vanhojen viisaus

Japanin rannikolla seisoo lukuisia kiviä, joista osa on pystytetty yli 600 vuotta sitten. Autot suhahtavat osan ohi, osa on jäänyt takamaille, osassa on tekstiä, jota yhä luetaan. Kivet välittävät esi-isien viestin: ”Kun maanjäristys tulee, varokaa tsunameja, suuria hyökyaaltoja. Tulevat sukupolvet, älkää rakentako tätä kiveä lähemmäs rantaa, sillä aalto voi viedä kaiken mennessään.”

Näiden Japanin kivien kohtalo tiivistää ihmiskunnan ongelman. Me olemme kuolevaisia olentoja, jotka elämme vain hetken. Meillä on kiire, me yritämme saavuttaa päämääriä, me emme ehdi kuunnella aiempien sukupolvien varoituksia. Kun suuret maanjäristykset ja tsunamit iskivät Japaniin vuonna 2011, huomattiin karulla tavalla, että vain hyvin harva yhteisö oli pitänyt kiinni esi-isien kivien ohjeista. Tuho oli karmea, mutta ne harvat kylät, jotka olivat yhä noudattaneet varoituksia, säästyivät; samankaltaisella tavalla kuin ne toisten saarien alkuasukasheimot, joiden elämää myytit yhä ohjasivat. He tiesivät, että kun luonto näyttää tiettyjä merkkejä, on aika paeta vuorille. Nykymaailman teollistunut yhteiskunta epäonnistui väestönsä suojelussa, vaikka sillä on internet ja kaikki teknologia: alkuasukasheimot ja esi-isien viisaus onnistuivat.

Ihmisen suuri tragedia on siinä, että hän ei varaudu kriiseihin ja huonoihin aikoihin, etenkään jos ajat ovat kohtalaisen hyvät. Ihminen on ylioptimistinen: hän ajattelee, että jos suurta aaltoa ei ole tullut vuosisatoihin, niin eihän se nyt kai minunkaan elinaikanani tule? Pienemmässä mittakaavassa sama ilmiö näkyy vaikkapa tulipaloihin varautumisessa. Paloharjoitukset usein unohdetaan, varoittimista loppuvat paristot – ja sitten kun tulipalo sattuu, kaikki jää Herran haltuun. Tulipalon jälkeen paloharjoituksista pidetään tiukasti kiinni muutaman vuoden ajan, kunnes vähitellen muistot haalistuvat, kriisiä ja uhkaa ei enää muisteta yhtä hyvin, ja ihmiset herpaantuvat.

Vanhan testamentin profeettakirjat ovat täynnä esi-isien varoituksia, joita ei yleensä kuunnella. Profeettoja pidetään usein ärsyttävinä hahmoina: he nostavat esiin asioita, joita emme haluaisi kuulla, sillä ne haastavat elämäntapamme. ”Ei kai tässä nyt ole aikaa tai tarvetta tehdä muutosta tuollaisten asioiden suhteen?”, ihmiset kysyvät ja jatkavat entiseen malliin. Profeetta hyväksytään profeetaksi yleensä vasta jälkeenpäin. Ketkä ovat nykypäivän Aamoksia tai Jesajia, jotka kehottavat ihmisiä kääntymään ja varautumaan, ennen kuin on liian myöhäistä?

Juutalais-kristillisten profeettojen sanomassa on kaksi ulottuvuutta, jotka liittyvät toisiinsa. Ensiksi, esi-isien viisaus kehottaa meitä varautumaan, Japanin kivipaasien tavoin. ”Ethän tiedä, mitä onnettomuuksia maassa vielä sattuu”, Saarnaajan kirja varoittaa (11:2). Suomessa on eletty vuosikymmeniä rauhan aikaa ja vaurastuttu ennennäkemättömästi. Mikä on meidän tilanteemme kriisivalmiuden suhteen? Mikä on Suomen huoltovarmuus? Jos äkkiä loppuu sähkö tai ruoankuljetukset sotkeentuvat, olemmeko me valmiita? Esi-isien viisaus varoittaa meitä ja kehottaa meitä varautumaan. Me emme saa laiskistua, me emme saa rakentaa elämäämme pelkästään normaalitilanteen varaan. Nykyajan kaikkien tavaroiden keskellä ovat yhä ruoka, juoma ja lämpö elintärkeitä, ja kriisitilanteessa kysytään, olemmeko turvanneet ne.

Toiseksi, profeetat ja esi-isät varoittavat meitä unohtamasta Jumalaa. Yksi kirkkovuoden ja maallisen kalenterin pysäyttävimmistä liittymäkohdista on itsenäisyyspäivään sijoitettu raamatunteksti 5. Mooseksen kirjasta: ”Kun saatte syödä itsenne kylläisiksi, kun rakennatte kauniita taloja ja asutte niissä, - - kun teille kertyy hopeaa ja kultaa ja koko omaisuutenne kasvaa, varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Herraa, Jumalaanne - -.” (5.Moos.8)

Varokaa ylpistymästä, kun vaurastutte, teksti varoittaa. Siihen on syynsä, että kristinusko koki nousukauden Toisen maailmansodan jälkeen. Moni koki, että kaiken kärsimyksen keskellä Jumala auttoi. Elämän perustilanne oli karusti muistissa: tuho uhkaa, asioista on pidettävä huolta ja on rukoiltava Jumalaa. Vähitellen nämä sukupolvet kuolevat ja kristinuskon asema on Suomessakin murroksessa. Onko väistämätöntä, että uusi kristinuskon nousu tapahtuu vasta uuden suuren kriisin kohdalla? Toivottavasti ei.

Vanhusten viisaus on arvokkaampaa kuin kulta. Vanhukset tietävät myös sen, mitä nuoremmat eivät halua hyväksyä, sen mitä markkinakoneisto ei siedä: on aikoja, jolloin odotettavissa ei ole parempaa, vaan huonompaa. Vanhus tietää, että kärsimystä ja kuolemaa on tulossa. Silti pitää elää, ja siksi hyvät hetket nousevat suurimpaan arvoonsa. Nykypäivänä tilanne on se, että luonnon kantokyky ylittyy, öljy hupenee ja edessä on suuria yhteiskunnallisia vaikeuksia. Niiden keskellä tarvitaan vanhusten viisautta: ei masentumista, mutta vaikeuksien hyväksymistä ja niihin varautumista. Tarvitaan realismia, optimismin ja pessimismin yhdistelmää. Tarvitaan toivoa: sellaista, jonka perustana on usko ja rakkaus. ”Älköön sydämenne olko levoton”, sanoo Jeesus; ”Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun.” (Joh. 14:1)

Virsi: 602: 1, 4, 6-7

Voidaan paremmin kuin muut

Aamuhartaus to 30.01.2014
Petri Merenlahti, teologian tohtori, Helsinki

Onnea ja menestystä

Elämältä on tapana toivoa onnea ja menestystä. Viisaat vanhemmat toivovat sitä lapsilleen ja vastuulliset vallanpitäjät kansakunnille. Siitä kirjoitetaan kirjoja ja pidetään seminaareja.

Mutta mitä on onni, ja mistä menestys koostuu? Kulkevatko ne käsi kädessä, vai onko toisesta luovuttava toisen hyväksi?

Kolmisen vuotta sitten amerikankiinalainen professori Amy Chua kirjoitti kohukirjan nimeltä Tiikeriäidin taistelulaulu. Siinä hän väitti, ettei länsimaisten pehmoäitien pilalle hemmottelemista kullannupuista kasva kunnon menestyjiä. Lapselta kun pitää vaatia a-luokan suoritusta, ja aasialaiset tiikeriäidit ymmärtävät tämän. Heidän lapsensa eivät siitä välttämättä pidä, mutta Chuan mukaan se ei ole tarkoituskaan. Vanhemman tehtävä ei ole olla rakastettava vaan edistää lapsensa etua.

Ei taida olla yllätys, että tiikeriäiti herätti voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Nyt Chua on kirjoittanut uuden kirjan yhdessä miehensä Jed Rubenfeldin kanssa, ja keskustelu velloo kiivaana jo ennen kirjan ilmestymistä. Pariskunnan väite on, että kahdeksan kansanryhmää on Yhdysvalloissa ymmärtänyt menestyksen salaisuuden paremmin kuin muut ja heillä menee siksi selvästi muita paremmin. He tienaavat enemmän, heillä on parempi työ ja he pärjäävät paremmin erilaisissa kokeissa ja kilpailuissa. Tuohon kahdeksan eliittiin kuuluvat kiinalaisten lisäksi juutalaiset, mormonit, kuubalaiset, nigerialaiset, intialaiset, libanonilaiset ja iranilaiset. Kuten arvannette, tiikeriavioparia on tuoreeltaan syytetty rankoista yleistyksistä — samalla kun monia on mietityttänyt, mitä moinen menestys oikeastaan on ja mitä siitä kannattaa maksaa.

Chuan ja Rubenfeldin mukaan tiellä menestykseen tarvitaan kolmea asiaa: ensinnäkin tunnetta omasta paremmuudesta, toiseksi kalvavaa epävarmuutta ja kolmanneksi hyvää itsekuria. Menestyjät uskovat olevansa lähtökohtaisesti muita erityisempiä, tavalla tai toisella. Toisaalta he ovat myös epävarmoja pärjäämisensä suhteen ja tuntevat siksi jatkuvaa tarvetta kehittää itseään. Ja lopuksi, he ymmärtävät, ettei elämän ole tarkoitus olla kivaa, että mikään ei tule lahjaksi ja että jokainen on itse oman onnensa seppä — sen onnen, jonka menestys ihmiselle antaa.

Onko nyt siis niin — ja nyt tietysti vähän kärjistän — että menestys kasvaa ylimielisyydestä, riittämättömyyden tunteesta ja siitä, että pitää tunteensa kurissa? Ovatko ne onnen hinta? Ja mitä onni silloin on?

Kaksituhatta vuotta sitten muuan galileanjuutalainen rakennusalan yrittäjä laati kovasti toisennäköisen listan autuaimpien ryhmistä (näitäkin ryhmiä oli muuten kahdeksan). Näin hän opetti:
Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.

Näinköhän Jeesuksesta olisi ollut tiikerintekijäksi, luotsaamaan lapsia tai kansakuntia menestyksen tielle? Hänen valtakunnassaan kun moni asia näyttää olevan sen suhteen päälaellaan. Siellä hyvä ei ole kilpailtua vaan yhteistä, se kasvaa jakamalla ja sen voi saada omakseen vain jos lupaa, ettei haudo sitä itsellään vaan laittaa sen käyttöön. Silloin se ei ruostu eikä sitä voi varastaa, vaan se tuottaa ihmisille — niin, onnea.

Ja mitä tuo onni sitten Jeesuksen mukaan on? Se on valtakunta, jossa kenenkään ei tarvitse olla lohduton; jossa jokaisella on koti; jossa oikeudenmukaisuus toteutuu ihmisten välillä; jossa se joka katuu virheitään voi aloittaa alusta; jossa ihmisten pyrkimys totuuteen palkitaan sillä, että he oivaltavat korkeimman hyvän; jossa vallitsee rauha ja sovinto; ja jossa ihmiset ovat valmiita uhrauksiin sen puolesta, mikä on hyvää ja totta ja oikein.

Pienyrittäjänä Jeesus ymmärsi tavoitteellisen toiminnan tärkeyden. Autuaaksijulistuksiinsa hän aukikirjoitti sen, mihin hänen taivaallisen isänsä perheyrityksessä pyritään, millä menestystä mitataan ja mistä tiedetään, että se on saavutettu: onnekkaita ovat ne, jotka näkevät hyvän ja pääsevät osallisiksi siitä; ne jotka huomaavat, kun se pilkahtaa maailmaan myötätuntona, välittämisenä ja käytännön lähimmäisenrakkautena; ne jotka tarttuvat siihen ja antavat sille arvoa ja toivottavat sen tervetulleeksi elämäänsä; ne joilla on sille aikaa ja käyttöä. Heille Jeesus omistaa Toisenlaisen valtakunnan, hyvinvointivaltakunnan, valtakunnan, jonka menestyksen mittarina on rajattoman lähimmäisenrakkauden toteutuminen. Tosin sellainenkaan valtakunta ei tule ilmaiseksi, vaan silläkin on hintansa. Jos tavoittelee rakkauden lahjaa, voi joutua luopumaan tuloskuntoisen itsekkyyden eduista, ylemmyyskompleksista ja pakkomielteestä hallita omaa ja muiden toimintaa. Riittämättömyyden tunnekin voi kärsiä ja näyttämisentarpeen moottori pudottaa kierroksia.

Toisaalta rakastamisen lahja on tarjolla aivan kaikille, ratsastipa sitten aasilla tai tiikerillä. Siihen ei tarvita erityislahjakkuutta, ja alkupääoma voi olla pieni kuin sinapinsiemen. Hyvä on sinnikästä ja hyvä on sitkeää. Se itää kuivassakin maassa ja kukkii pimeänkin keskellä. Sen juuret ovat hyvässä ja anteliaassa Jumalassa, jonka rakkauden varasto on ehtymätön.

Onnea ja menestystä, tähänkin aamuun.

Haudaniloinen

Aamuhartaus ke 22.01.2014
Panu Pihkala, pastori, Helsinki

Haudaniloinen

Muistatko, kun seisoit rivissä ja joku käytti joukon edessä valtaa epäoikeudenmukaisesti?

Tuo tunne, kun tietää sisimmässään, että pitäisi puuttua tilanteeseen, jonkun pitäisi puuttua, minunkin pitäisi puuttua – mutta kukaan ei puutu.

Tilanne on tuttu koulujen välitunneilta ja kaikkeen kiusaamiseen liittyen. Välitunnilla tapahtuvassa kiusaamisessa näkyy harvinaisen selvästi ihmisen ongelma: se näyttäytyy draaman kaltaisena, tavalla jonka kaikki tajuavat. Ongelman ydin on, Martin Luther Kingin kuvausta mukaillen: ”Pahinta ei ole se, että joku tekee pahaa, vaan se, että muut eivät puutu siihen.” Pahantekijät ovat yleensä vähemmistössä ja saavat valtansa siitä, että enemmistö ei uskalla puuttua pahantekoon. Jokaisella meistä lienee kokemuksia tästä, paitsi koulusta myös työpaikoilta.

Yksi pysäyttävä kertomus tällaisesta tilanteesta ja kristinuskosta on vankileiriltä Kiinasta toisen maailmansodan aikaan. Vangit olivat käyneet luvatonta kauppaa muurin yli, kaksi myyjänä toiminutta maanviljelijää oli jäänyt kiinni ja heidät oli ammuttu. Leiriä hallitsevat japanilaiset olivat yhä raivoissaan. Vangit kerättiin kahdessa osassa riviin. Ensimmäisellä kerralla rivissä oli sekalainen joukko länsimaisia ihmisiä, etupäässä protestantteja ja maallistuneita. Pienikokoinen mutta erittäin vihainen japanilainen upseeri räyhäsi rivin edessä miekka kädessään, huusi mitä ilmeisimmin uhkauksia vieraalla kielellä, tömisti maata ja yritti kaikkensa näyttääkseen mahdollisimman pelottavalta. Tapauksesta kertova Langdon Gilkey oli muiden mukana hiljaa ja peloissaan.

Seuraavaksi upseeri lähti leirin sairaalaan, josta huolehtivat vankeina olevat monta sataa roomalaiskatolista pappia ja munkkia. Vähän ajan päästä tapahtui jotain aivan kummallista. Outo, jyrisevä ääni vyöryi rakennuksesta. Ulkopuolella olevat vangit seisoivat kummissaan – ja kohta he näkivät, miten upseeri ja hänen vartijakaartinsa juoksivat rakennuksesta ulos pää painuksissa ja katosivat johonkin. Kun vangit menivät katsomaan rakennukseen, he löysivät satapäisen veljesjoukon nauramassa täysin keuhkoin.

Vähitellen selvisi, mitä oli tapahtunut. Upseeri oli pomppinut samalla tavalla miekka kädessään munkkien edessä, kunnes osa munkeista oli lähtenyt hiljaa sivusta kiertämään hänen taakseen. Kuin sanattomasta sopimuksesta muut lähtivät mukaan, he liikkuivat vähitellen upseerin ympärille, niin että yhtäkkiä tämä huomasi olevansa satojen munkkien ympäröimä. Miten hän reagoi? Mitä hän voisi tehdä? Munkkeja oli satoja, ja sitä paitsi he eivät totelleet hänen valtaansa, hänen auktoriteettiaan, vaan olivat alkaneet nauraa hänelle! Upseerille kävi kuten kiusaajille joskus käy koulun välitunnilla, silloin kun joukko on riittävän rohkea nauramaan vallankäyttöä yrittävälle: hän ei voinut mitään, hänen oli pakko luikkia pakoon häntä koipien välissä samalla kun munkit röhöttivät naurusta. He nauroivat kiusaajan pihalle.

Kun joku on oikein vakava, häntä kutsutaan haudanvakavaksi. Mutta on myös iloisuutta, joka on niin täysin vakavaa, että sitä voi kutsua haudaniloisuudeksi; tuo sana on olemassa muinaiskreikassa ja teologi Hugo Rahner nosti sen jälleen esiin. Haudaniloinen ihminen ymmärtää sekä kärsimyksen että ilon, hän ymmärtää elämän komiikan niin syvästi, että pahuuskin näyttäytyy uudessa valossa. Äskeisen tosikertomuksen munkit ilmensivät tätä elämänasennetta, haudaniloisuutta. He perustivat toivonsa elämää suuremmalle, ymmärsivät sekä kärsimyksen että komiikan, ja siksi he uskalsivat nauraa tuolle upseerille ase kädessään, joka oli toisille pelottava ja toisille koominen.

Kristittyä kutsutaan haudaniloiseen elämänasenteeseen. Hän saa samaan aikaan ottaa kaiken vakavasti ja olla ottamatta mitään liian vakavasti. Kaikessa ilossa on tragiikan tausta, kaikessa traagisuudessa on ilon tausta. Lähtökohtana on rakastaminen: tämän traagisen ja koomisen maailman rakastaminen, mikä ehkäisee kristittyä irrottautumasta siitä liikaa. Taustalla on Jumalan rakkaus maailmaa ja meitä kohtaan: koska meitä on rakastettu, me voimme rakastaa.

Jokainen vallan väärinkäyttäjä pelkää huumoria, ja jokaista suurta vallan väärinkäyttäjää vastaan taistellaan huumorin avulla. Taiteilijoiden keskuudesta nousee näiden teemojen suhteen yksi hahmo ylitse muiden: hahmo joka osoitti diktaattoreiden naurettavuuden, hahmo joka oman köyhän lapsuutensa vuoksi tunsi elämän tragedian, mutta silti luotti ilon ja rakkauden voimaan. Charlie Chaplinin tuotanto on parhaimmillaan haudaniloista taidetta, joka antaa kristitylle aina muistutuksia ja voimaa. Vaikka sydän särkyisi, hymyilkäämme silti. ”Autuaita ovat murheelliset”, sanoo Jeesus (Matt. 5:4).

(Musiikkia)

Kameli ja neulan silmä ah to 09.01.2014

Aamuhartaus to 09.01.2014
Petri Merenlahti, teologian tohtori, Helsinki

Kameli ja neulansilmä

Jeesus sanoi kerran, että helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Nuo Jeesuksen sanat puhuttavat ihmisiä yhä edelleen, aina tämän tästä.

Joulun alla paavi Fransiscus kutsui kahlitsematonta kapitalismia hirmuvallaksi ja sai sillä aikaan pienen mediamyrskyn. Suomessa elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen moitti kotiluterilaisen papistomme samansuuntaisia kannanottoja sammakoksi saarnastuolista. Ovatko muka kaikki hyvätuloiset ahneita ja piittaamattomia? Sitäkö sielunpaimenet tahtoivat sanoa?

Toisaalta Apunen myös vastasi haasteeseen ja ilmoitti lahjoittavansa prosentin tuloistaan hyväntekeväisyyteen. Samalla hän kehotti muitakin hyvätuloisia talkoisiin kohtuuttomuuksien korjaamiseksi.

Eihän Jeesus mikään varsinainen talousmies ollut. Apostolien yhteisen kukkaronkin hän uskoi kavaltajan haltuun. Myös yhteiskunta oli toki silloin toisenlainen kuin nyt—vaikka maailmanlaajuisesti ajatellen kaikkein köyhimpien osa on yhä niin kohtuuton, että kivetkin sitä huutaisivat, jos paavi olisi vaiti.
Kamelin ja neulansilmän Jeesus otti puheeksi, kun häneltä kysyttiin, mikä on hyvää ja ikuista ja miten siihen pääsee käsiksi. Kysyjä, muuan nuorimies, oli evankeliumin mukaan paitsi rikas, myös Jeesukselle rakas. Ja rakkaus, se oli Jeesuksen ydinbisnes. Rakastakaa toisianne, hän toisti kyllästymiseen saakka, rakastakaa paljon, rakastakaa lähimmäistänne niin kuin itseänne, rakastakaa vihollisianne, rakastakaa niin kuin minä olen rakastanut teitä.

Evankeliumin mukaan hyvä syntyy rakkaudesta, kyvystä rakastaa, rakastamaan oppimisesta ja rakastetuksi tulemisesta, yhä uudelleen ja yhä uusin tavoin. Mitä enemmän rakkautta mitä useamman ihmisen osaksi, sitä enemmän hyvää maailmassa. Näin siksi, että rakkaudessa on kysymys jakamisesta, siitä ettei etsi vain omaa hyväänsä vaan asettaa toisen tarpeet omiensa edelle. Se ei aina ole helppoa. Siksi rakkaus vaatii rohkeutta – tai niin kuin Jeesus asian ilmaisee, uskoa. Sitä ettei anna pelon ohjata toimintaansa.

Pelko on evankeliumissa uskon vastavoima ja rakkauden verivihollinen. Usko kannattelee ja pelko upottaa. Usko siirtää vuoria ja pelko kaivaa maailmaan vuoren kokoisen kuopan. Pelko ajaa ihmiset etsimään turvaa omaisuudesta, aseista, elämästä muurien sisällä ja lukittujen ovien takana, erossa niistä, joiden kohtalo ei meitä liikuta. Erossa ja yksin – kuin kameli juuttuneena neulansilmään, yhä kapeammaksi käyvään mustaan aukkoon, josta valo ei pääse ulos, toisten ihmisten luo.

Jumalan valtakunnan lämpö oli Jeesukselle tuon kylmän itseriittoisuuden vastakohta. Jumalan valtakunnassa hyvä olisi yhteistä ja sitä jaettaisiin vapaasti kaikille, kullekin tarpeen mukaan. Sama näky inspiroi sittemmin myös Jeesuksen aikaansaavinta seuraajaa – apostoli Paavalia. Paavalin ihannekirkossa erilaiset ihmiset eläisivät kuin yhdessä ruumiissa: jos yhteen sattuu, niin kaikki tuntevat kipua. Rakkaudelle rakennetun kirkon muurit eivät suojaisi ihmisiä toisiltaan vaan välinpitämättömyydeltä, kyynisyydeltä ja pelolta.

Mutta miten ihmeessä tuollainen valtakunta voi toteutua? Todellisuushan on yleensä kovin toisenlainen. Ihmisen itsekkyys ja ne talouden realiteetit, tiedättehän.

Eikä Jeesus sitä helpoksi väittänytkään. Kameli on iso eläin ja neulansilmä kovin kapea. Hyvyys ei myöskään ollut Jeesukselle mikään suoritus tai ylpeilemisen aihe. Hänhän viihtyi julkisyntisten kanssa, eivätkä kaikki heistä olleet suinkaan huono-osaisia. Moralismia hän tuntui vierastavan. Kuka meistä on niin virheetön, että kelpaa toisten vikoja kauhistelemaan? Sydämettömyyttähän sekin on, yhtä lailla kuin välinpitämättömyys köyhiä kohtaan.

Mutta sen, miten lähellä toteutumista Jumalan valtakunta voi olla, sen Jeesus näytti omalla esimerkillään. Minne ikinä hän kulki, hän pysähtyi ihmisten luo, näki heidän arvonsa, välitti heistä ja viipyi heidän lähellään, olivatpa he sitten vauraita tai varattomia, pyhiä tai paatuneita, hyvin syöneitä tai spitaalin runtelemia. Jeesuksen silmissä he olivat kaikki yhtä luojanluomia, saman isän lapsia, osa Jumalan valtakunnan suurta yhteistaloutta. Jokaisen hyvinvointi oli tärkeää, ja jokaista tuli kohdella sen mukaisesti. Aina kun näin tapahtui, Jumalan valtakunnasta oli tullut hetkeksi totta.

Viime kädessä kysymys on siis näkemisestä, siitä miltä maailma näyttää neulansilmän toisella puolen. Onko siellä pelottava joukko ahneita muukalaisia vai paikka Jumalan lasten yhteisellä perheaterialla? Niin kuin Jeesus itse sanoi, silmä on ruumiin lamppu. Se, joka näkee valoa, täyttyy valosta ja kulkee valoa kohti. Se, joka näkee pimeyttä, jähmettyy paikoilleen, ettei joutuisi pimeyden nielaisemaksi. Pelko tukahduttaa valon. Pelon voittaminen vaatii rohkeutta, rohkeus vaatii uskoa ja usko on Jumalan lahja.

Jeesuksen puhe kamelista ja neulansilmästä hirvitti jo sen ensimmäisiä kuulijoita. Rikas nuorukainen luikki apeana pois. Opetuslapset ihmettelivät, miten kukaan voi pelastua. Ihmiselle se on mahdotonta, Jeesus myönsi, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista. Jumala näkee jokaisessa ihmisessä valon.

Jeesuksen mukaan Jumala on rakkaus, ja vain rakkaus voi karkottaa pelon, jota ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan. Eikä silloin ole kysymys saavutuksesta vaan lahjasta. Kun rakkaus saa tilaa, se saa ihmiset näkemään toisensa Jumalan silmin, valoina maailmassa, korvaamattoman arvokkaina, rakastamisen arvoisina. Sellaisina, joiden hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään uhrauksia, joskus vaikeita ja vaativiakin, kuin kamelin matka neulansilmän läpi.

Virsi: 465:1-2, 4

Aamuhartaus ti 24.12.2013

Aamuhartaus ti 24.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Sitä tungosta! Laihat lehmät, muhkeat härät ja röyhkeät vuohet – onneksi lampaat sentään pysyivät vielä poissa, vuorilla laitumella. Ei siitä muuten olisi mitään tullut. Hyvä kun mahtuivat edes nurkkaan, seimen viereen tuohon, ihmiset, tulokkaat, uupuneet. Vaimo viimeisillään, nuori tyttö vielä. Mies huolehtivainen, mutta väsynyt hänkin. Vähissä varoissa näyttivät olevan, ja varomattomia. Lähteä nyt liikkeelle ilman tietoa yösijasta; eivät liene olleet mitään suurta sukuakaan kun ei löytynyt tämän kummempaa yökylää. No, tallihan tämä, mutta lämmin, jos ei nyt muuta.

Miten onkaan että sattuivat ajautumaan juuri tähän meidän aasien pilttuun viereen. Meitä kun ei pidetä oikein minään. Hakattuja ja haukuttuja olemme, ja kooltamme mitättömiä. Silti joudumme kantamaan vähillä ruuilla ja ruumenilla itsemme kokoisia taakkoja, niin kylmässä yössä kuin paahtavassa paisteessa.
Tätä aasina olemista muuten niin kestäisi, mutta onneksi ovat nuo lajitoverit. Yksinäisenä vain huutaisimme turhautumistamme ja ikäväämme, mutta jo kaksin viihdymme hyvinkin emmekä toden totta kilpaile keskenämme. Siksi kai oli ihan luontevaa että juuri me annoimme heille tilaa, samalla kun naudat kolistelivat parsissaan ja olivat täyttävinään koko tilansa ja vielä enemmänkin, ja vuohet levittäytyivät täyttämään lampaidenkin tyhjät sijat.

Ja siihen tulivat siis meidän seuraksi nämä ihmiset. Ja niinhän siinä kävi, että pitkä ratsastusmatka kivisiä vuoristoteitä teki tehtävänsä. Taisi supistella jo tullessa; yhtäkaikki synnytys alkoi kohtsiltään sinne meidän talliin päästyä. Talon naiset tulivat apuun, tottakai, ja siitä syntyi todellinen mellakka. Piti olla vettä ja liinakangasta. Miehet ajettiin pois, meitä eläimiä sysittiin tietysti tieltä meitäkin, mutta takaisinhan me tulimme sitä mukaa heti. Ja terve poika syntyi, siinä tallissa, sinä yönä.

Ja siitä minä tahdon kertoa. Siitä että vaikka se karjasuoja oli täynnään meikäläisiä komeampia, tuottoisampia, voimakkaampia ja tärkeämpiä eläimiä, ja vaikka sinne tungeksi miten paljon ihmisiä. Me aasit olimme kuitenkin antaneet tilaa, ja olimme siis lähimpiä, ja saimme sitten pysyäkin siinä ja olla todistamassa ihmisten ja meidän muiden luontokappaleiden elämän yhtaikaa vaarallisinta ja pyhintä hetkeä, syntymää. Siis me, pahaiset me.

Ja jo ennen keskiyötä lapsi oli pesty ja kapaloitu ja nukkua tuhisi tyytyväisenä siinä seimen kesäntuoksuisilla heinillä.

Majatalon meteli oli pihan toisella puolella jo yöksi hiljenemässä. Se nyt mikään ihme, mutta myös äsken vielä niin meluinen tallikin kävi hyvin hiljaiseksi. Ikään kuin näkymätön luuta olisi pyyhkäissyt meidät kaikki vaiti, niin ihmiset kuin eläimet.

Ja ehkä emme olisi sitten muuten kuulleetkaan sitä merkillistä, kuvaamattoman kaunista ja heleää laulua jokaalkoi kuulua ylhäältä kaukaisemman laitumen suunnasta jonne kuun valokin näytti osuvan ihan taianomaisella tavalla.

Ja ehkä emme olisi heti havainneetkaan meidän paimenia, jotka tulivat yhtenä rymähdyksenä sieltä samaiselta rinteeltä, aivan palavissaan, nuo meidän Herramme pienimmät, rammat ja vanhat ja poikaset, ihmiskunnan aasit siis, työjuhdat, taljoihin verhoutuneet, kovin jalkapohjin, tyhjin vatsoin,
mutta täynnä samaa ihmetystä ja hiljaisuutta kuin me, jotka jo olimme nähneet mutta emme vielä ymmärtäneet, ennekuin nämä paimenet, nämä pohjimmaiset ja perimmäiset, meikäläiset mutta ihmiset, alkoivat hapuillen kertoa siitä mitä siellä laitumella oikein oli tapahtunut.

Ja siitäkin minä vielä tahdon ehtiä kertoa, että ne olivat nämä paimenet, jotka olivat nähneet ja kuulleet mitä Herra Sebaotilla, Sotajoukkojen Herralla oli asiaa, ja miten tarkkaan hänen lähettiläänsä oli ohjannut heidät tänne, nämä paimenet, vähempiarvoiset kaikista, eivät oppineet rabbuunit, eivät itseään täynnä olevat kirjaviisaat, eivät papit eivätkä leviitat, vaan nämä paimenet saivat ensimmäisen mahdollisuuden edes yrittää ymmärtää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Yksikään kuningas ei ollut vastaanottamassa vertaistaan. Yksikään rikas mies ei ollut solmimassa suhteita tulevaan vaikuttajaan.

Olimme vain me. Ja sillä oli merkitystä. Sillä on.

Että ne paimenet saivat Herran sotajoukon tehtävän. Että me aasit saimme Herran palvelijan tehtävän. Että sitten tulivat kalastajat ja kavaltajat ja muut hylkiöt. Että siitä lapsesta tuli kuin tulikin kuninkaiden kuningas ja vaikuttajien vaikuttaja. Että mikään ei sen jälkeen ollut niin kuin sen ihmisjärjen mukaan olisi pitänyt olla. Vaan paljon enemmän -

Kaikesta tästä tahdoin kertoa, koska vaikka se kerrotaan joka vuosi, se unohtuu niin helposti.
Että lapsi, joka syntyi,
on kokonaan ihminen ja kokonaan jumala,
oikeasti syntynyt,
ja hänen takiaan taivaalliset sotajoukot eivät koskaan lopeta taisteluaan,
ennenkuin kaikki on hyvin,
vaan suojelevat sinua,
ja se lapsi,
hän on sinun kanssasi kaikki päivät
maailman loppuun asti.

(musiikkia)

Aamuhartaus ma 23.12.2013

Aamuhartaus ma 23.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Olen viemässä pyhää perhettä pakoon. Josef, Maria ja pieni vauva Jeesus.
Nopeasti kokoon kasatut vaatteet. Vähän vettä, vielä vähemmän evästä,
yön selkään, pakoon pahaa, joutuin, joutuin… Ne nuokkuvat tässä minun selässäni, tuo taluttaa, varoo ettei pimeässä ja kiireessä kompastu…

Hullu kuningas Herodes hakkauttaa poikavauvoja hengiltä siellä kotona. On lähdettävä, on pelastauduttava. Syntymällään tuo pieni lapsi aiheutti monien kuoleman, niin sanotaan…
Pakoon. He, silloin, pakoon joulun ihmettä. Me, nyt, pakoon joulun ilmettä.

Mitä me oikein pakenemme, kun me joulua pakenemme?
Pettymystäkö? Kun joulu ei millään koskaan enää ole niin kuin ennen.
Kun se ei vain tavoita niitä Oikean Joulun mittasuhteita, sitä lapsuuden joulun täydellisyyttä ja taikaa. Kun koko vuoden erillään elänyt suku ei sopuistukaan kerralla. Kun lapsilla onkin kiire toiseen mummolaan. Kun ne eivät edes soita.
Pelkojako? Kun lapsuusjoulut ovat päinvastoin olleet täynnä pettymyksiä,
Lahjoja joita ei tullutkaan. Vääriä lahjoja. Riitaa. Nyt uusintana.
Riittämättömyyttä? Kun mikään ei ole tarpeeksi. En minä eivätkä muut. Mikään ei riitä, kukaan ei kiitä. Pizzaa sitten, kun ei puuro kelpaa.
Rauhattomuutta? Kun oikeastaan haluaisi vain sen kirjan ja hiljaisen talon ja vähän suklaata. Että joku suostuisi heräämään kanssani aamukirkkoon. Että nuoret malttaisivat olla kotona edes aaton. Että ei tarvitsisi tänäkin vuonna käydä sukulaisissa uupumiseen asti. Ajatus aurinkoisesta hiekkarannasta ja ikivihreistä palmuista rapisevien kuusten sijaan houkuttaa.

Joulu on meille velkaa koko vuoden yhteisyyden, ystävyyden, rakkauden, hellyyden, hemmottelun ja synninpäästön. Jouluna meidän kuuluu olla onnellisia. Jouluna mikään ei saa olla pahaa tai väärin, tai joulu ei ole oikea joulu – eikä siten Jeesuskaan mikään oikea Jeesus.
Vähemmästäkin säikähtää. Vähemmästäkin lähtee pakoon. Ja lähteköön, se joka juuri nyt pakkaa laukkujaan, se joka juuri nyt ei kestä enää yhtään joululaulua, se joka etsii ihan uutta joulumaata kun vanhassa on kaikki rikki, se joka nääntyy ilman aurinkoa. Lähteköön rauhassa ja rauhassa, iloisena ja iloon.
Mutta kysymys jää silti olemaan. Miksi paeta?

Miksi olemme rakentaneet itse itsellemme sen ansan, josta sitten joudumme rimpuilemaan irti? Eikö sitä voisi mitenkään korjata ja muuttaa? Eikä joulun kanssa pääse vähemmällä sinuiksi kuin lähtemällä pois ja jättämällä sen yksin?
Ihmisillä on merkillinen halu, kyky ja taipumus tehdä elämästä elämää suurempi. Tämä Herodes, esimerkiksi, ei tiettävästi suinkaan tapattanut kaikkia poikavauvoja. Hän tappoi vain omat poikansa. (Sekin riitti tekemään hänet hulluksi.) Mutta tarina teki maailman kuuluisimmasta pakomatkasta vielä suuremman.

Samalla tavalla me suurentelemme elämäämme vaikuttavia asioita ja päätöstemme perusteluja. Joulustakin olemme siis jo pitkään olleet saamassa aikaan megaluokan ongelman, sen sijaan että se saisi rauhassa olla se mikä se on: yhtaikaa ihmisen kokoinen ja häntä suurempi suuren ilon juhla.

Aatonaatto.

On paljon, mitä pitäisi ehtiä, mutta jonka voi jättää sikseen. Sen ehtii päättää vielä nyt. Sen ehtii olla ehtimättä vielä nyt. Voi kääntyä kohti jouluaamua. Voi jopa ohittaa aattoillan, jos ei ehtinyt sitä pakoon. Voi antaa joulun tulla – ja mennä. Tai tulla- ja jäädä.

Nämä pakolaiset, joita kannan, ottivat matkalleen vain sen, mikä on välttämätöntä. He olivat jo oppineet matkustamaan vähin tavaroin; eivät he saaneet Betlehemiinkään kuljetetuksi kuin ihan tarpeellisimman.

Yhden päivän päästä on jouluaatto. Kahden yön kuluttua valkenee jouluaamu. Moni huokaisee silloin: Pahin on ohi. Vaikka oikeasti silloinhan joulun koko idea alkaa kehkeytyä, jouluaamusta pääsiäisaamuun ja siitä ikuisen elämän aamuun

Nämä pakolaiset, joita kannan, olivat siinä missä olivat. Enkelit olivat ne, jotka tulivat, jotka lähestyivät ja laskeutuivat, jotka tekivät tapahtumien merkityksen ymmärrettäväksi. Liike lähti taivaasta. Lapsi oli aloillaan, paimenet ja eläimet tulivat heidän luokseen. Ensimmäisen joulun pyörre oli kohti tallia, kohti tapahtumien keskipistettä, kohti pyhää.

Sen luokse voi yhäkin pyrkiä. Ei pyhää tarvitse paeta; pahaa voi.

Nämä pakolaiset, joita kannan, vaeltavat kohti pyhää, kohti arvaamatonta elämää, kohti kutsumusta ja kärsimystä, kohti suurta iloa ja vapautta, kohti tyytymistä ja rauhaa.

Kun tämä pieni poika syntyi, enkelit tulivat tänne meidän luoksemme ja lupasivat maan päälle rauhaa. Voi olla, että se ei tunnu todelta juuri nyt.

Olo on kiireinen ja rauhaton, maailmalla soditaan.

Silloin tämä pieni poika tulee tänäkin jouluna katsomaan meitä tarkasti ja samalla lempeästi, kun hän sanoo: ”Minun rauhani minä annan teille. En niin kuin maailma antaa. Minä annan teille Jumalan rauhan, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi.”

(Musiikkia)

Aamuhartaus pe 20.12.2013

Aamuhartaus pe 20.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Tämä on tarina aasista ja rististä.

”Tuokaa minulle aasi”, Jeesus sanoi. Ja opetuslapset löysivät vaatimattoman aasinvarsan, ja toivat sen hänelle, ja niin Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin kansanjoukkojen hurratessa, kuten profeetat olivat ennustaneet. Ja pieni aasi oli tehtävästään hyvin hämmentynyt ja hyvin ylpeä ja seurasi Jeesusta kaikkialle.

Viikkoa myöhemmin kaikki oli toisin: Jeesus oli tuomittu kuolemaan, ja hän raahasi ristinpuuta horjahdellen kohti mestauspaikkaa. Häntä ennen ylistäneet kansanjoukot piirittivät hänet nyt uhkaillen ja pilkaten. Pikku aasi kulki levottomana Jeesuksen perässä ja olisi välttämättä halunnut auttaa rakasta isäntäänsä kantamaan raskasta ristiä, mutta se sysättiin syrjään: ”Pois tieltä, halpa elukka!”

Mutta aasipa on sitkeä eläin, ja nin se pääsi kuin pääsikin Pääkallokukkulalle asti, ja jäi sinne ääneti ja liikkumatta katsomaan ristiinnaulittua Herraansa vielä silloinkin, kun kaikki muut olivat lähteneet pois. Kun sekin sitten lopulta kääntyi lähteäkseen hiljaa auringon juuri laskiessa, heitti risti varjonsa sen ylle, sen pörröiseen niskaan ja karheaan selkään. Siitä lähtien kaikki aasit ovat kantaneet selässään ristiä sen rakkauden ja kestävyyden merkkinä, jota nämä Luojan nöyrimmät luontokappaleet osoittivat Jumalan poikaa kohtaan.”

Se oli tarina aasista ja rististä.
Aasi on näiden aikojen eläin.
Se kantaa Jeesusta adventin kuninkaana.
Se todistaa Jeesuksen syntymää joulun lapsena.
Se auttaa pyhän perheen pakoon.
Ja tämän vanhan, pienen kertomuksen mukaan se on mukana myös silloin, kun joulu täydellistyy pääsiäisessä, kun Jumalan syntyminen ihmiseksi saa päätepisteensä ihmisen kuolemisessa Jumalaksi.
Aasi on mukana alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Jeesuksen elämänkulussa se edustaa meitä, sinua ja minua.

Mekin kannamme kastettuina Kristuksen ristiä, ja se kantaa meitä. Mekin olemme taviksia taivaallisessa näytelmässä, joka tapahtuu täällä maan päällä. Mekin pystymme rakastamaan niin, että se jättää meihin pysyvän jäljen - pystymme, koska meitäkin Jeesus rakasti niin paljon. Pikkuinen aasi seurasi Jeesusta loppuun asti ja kantoi rohkeasti rakkauden taakan. Mitähän taakkaa sinä, ystäväni, kannat, se saattaisi tänään, joulun alla aprikoida.

Ettei vain sisimpääsi olisi jäänyt lapsuuden ajoilta kysymys ”Onko täällä kilttejä lapsia?!” Kauhistuttava ja paljastava kysymys joka kiskaisi hetkessä mieleen kaikki koko vuoden mittaan tehdyt isot ja pienet rikkeet ja kujeet, ja sitten sitä oli hetken, pienen mutta hirvittävän hetken ajan ihan varma siitä, että kaikki se on tiedossa ja mihinkään en kelpaa ja lahjojen sijaan tulee rangaistus.

Vaikka olet jo ihan aikuinen. Vaikka et ole uskonut joulupukkiin vuosikymmeniin. Vaikka kyseenalaistat koko kiltteyden käsitteen. Vaikka olet ihan sinut itsesi kanssa, niin kuin on tapana sanoa. Silti. Kannatko sinä kelpaamattomuuden vai rakkauden taakkaa? Tuomion vai toivon? Omaa kuormaasi vai muiden murheita?

Onko risti sinun niskanahassasi rakkauden merkki vai syyllisyyden sinetti? Onko joulu sinulle rauhan vai levottomuuden juhla? Jeesus kutsui aasin palvelukseensa. Hän oli ilmeisen hyvä isäntä, koska aasi, tuo itsepintaisin ja itsenäisin kaikista elikoista, kiintyi häneen ihan heti. Se kiintymys kesti myös maineen ja kunnian suhdanteet. Ystävää ei jätetä. Häntä seurataan läpi kaikkien vaiheiden.

Se on myös joulun sanoma, pitkänäperjantaina koeteltu ja todistettu. Jeesus ei syntynyt vain viettämään hilpeitä synttäreitä kuusen kakkukynttilöiden loisteessa. Hän syntyi myös vaeltamaan sinun kanssasi koko sinun elämäsi. Hän suostui tarvitsemaan sinua ja kesyttämään sinut kiintymään itsensä. Hän ei jättänyt sinua yksin silloinkaan kun hänet oli jätetty yksin. Ja hän siunasi ristillään sinut, ystävänsä.

Ristin merkki on siunauksen, ei syyllisyyden merkki. Se on kutsumisen, ei kohtuuttoman taakan merkki. Se on rauhan, ei levottomuuden merkki. Se on vastaus, ei enää kysymys.

On kunnia kantaa rakasta taakkaa. Sitä, josta Jeesus lupaa:

”Minun taakkani on kevyt”. Rakas taakka ei ole raskas. Väkisin otettu ja pakosta annettu on painava. Liian painava.

Pieni aasi ei voinut väistää tehtäväänsä, mutta se kävi sille ajan mittaan rakkaaksi. Me emme voi väistää joulua, mutta voimme antaa sen tulla ajan mittaan armolliseksi. Adventti on pitkä matka syntymästä kuoleman kautta syntymään, riemusta murheen kautta suurteen iloon. Pieni aasi halusi kiittää sillä ainoalla tavalla jonka osasi: kantamalla ystävänsä taakkaa. Me voimme kiittää samalla tavalla: antamalla joulussamme tilaa toisillemme.

Pääsiäinen on siunannut meidät joulussamme ahertavat, riemuitsevat, murehtivat, harkitsevat ja kiirehtivät ristin merkillä. Meidät on siunattu jouluun.

(Musiikkia)

Toinen vuosikerta

Tämän halusin kuulla  uudelleen 1.1.2014

Jumalanpalvelus Kiimingin kirkosta klo 10

Saarnaajana ja liturgina kirkkoherra Pauli Niemelä. Avustavana pappina Juha Tahkokorpi. Diakonin tehtävät: Erja Haho. Esirukousavustajina Markku Kosola ja Eila Honkanen. Tekstinlukijoina Jarmo Tihinen ja Paju Kulmala. Urkurina Risto Ainali. Kanttorina sekä Kiimingin seurakunnan kamarikuoron johtajana Jarkko Metsänheimo. Viulu: Lotta-Maria Heiskanen. Virret: ... Lisää

Toinen vuosikerta

Ensimmäinen lukukappale

Jes. 43: 1-3

Ja nyt - näin sanoo Herra,
joka sinut loi, Jaakob,
joka sinut muovasi, Israel:
- Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun.
Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi,
kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse,
sinä et pala
eikä liekki sinua polta.
Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.
Minä, Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi.

Evankeliumi

Joh. 14: 12-14

Jeesus sanoo:
    ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.”