Aamuhartaus to 31.05.2012
Simo Repo, viestintäpäällikkö, Espoo
Olen yhdessä kaikkien muiden suomalaisten kanssa seurannut järkyttyneenä ja hämmentyneenä käsittämätöntä väkivaltaa. Nuoret ihmiset ovat menettäneet henkensä. Suru ja epätoivo, vastausta vaille jäävät kysymykset ovat täyttäneet ihmisten mielen.
Mielessäni on pyörinyt Jumalan lupaus Jeremian kirjasta: Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.
Mikä voi olla se tulevaisuus ja toivo, mikä kirkolla on tarjota maailmaan, jossa väkivalta näyttää lisääntyvän ja osuvan uhreihinsa täysin sattumanvaraisesti?
Kielloilla ja rajoituksilla voidaan ehkä vähentää väkivallan todennäköisyyttä. Väkivallan syitä niillä ei voida poistaa eikä torjua väkivallan mahdollisuutta. Kieltojen verkoista löytyy aina joku aukko ja väkivalta on sen jälkeen taas osa suomalaisen elämän todellisuutta.
Väkivallan syyt poistuvat silloin, kun sen sijaan tulee jotain myönteistä, joka antaa mielekkyyden toisenlaiseen toimintaan.
Jokainen ihminen kokee kriisejä. Jokaisella on ongelmia. Jokaisen elämä näyttää joskus ajautuvan umpikujaan. Väkivallan kierteestä selviävät ne ihmiset, joille umpikujan toiselta puolen näkyy toivon valo.
Elämä ei pääty kuolemaan, on ihmisen suurin toivo. Toivo ja vastuu ulottuvat kuoleman rajan toiselle puolen. Sieltä heijastuu toivo ja vastuu myös tähän maanpäälliseen elämään.
Meidät kristityt on kutsuttu tuomaan toivoa tähän toivottomaan maailmaan. Meidät on kutsuttu kertomaan, että armo ja anteeksiantamus kantavat kaiken toivottomuuden toiselle puolen.
Meidät on kutsuttu myös elämään lähimmäisiämme varten. Itsekkyys tuhoaa, lähimmäisenrakkaus rakentaa siltoja sekä ihmisten välille että tästä hetkestä tulevaisuuteen.
Omaa vastuutamme toisista ihmisistä emme voi siirtää toisille. Viranomainen ei koskaan voi korvata lähimmäistä. Ihmisen hyvinvointi riippuu siitä, kuinka paljon hänellä on rakastavia lähimmäisiä, jotka kantavat ihmisenä olemisen vastuuta.
Toisiin on vaikea vaikuttaa. Mutta jokainen voi vaikuttaa itseensä. Oman paikan täyttäminen on sekä suurinta että vaikeinta ihmisen elämässä.
Ehkä ihmeellisintä kristillisessä uskossa on anteeksiantaminen ja armo. Epäonnistunut ja langennut ihminen ei jää pahuutensa vangiksi. Kristus on sovittanut syntimme ja meillä on mahdollisuus aloittaa uudestaan, alusta. Emme ole synnin ja pahuuden vankeja. Meillä on uuden ja paremman elämän mahdollisuus.
Katumiseen, parannukseen ja uudelleen aloittamiseen kuuluu myös oman pahuuden tunnustaminen ja nöyrtyminen. Olen tehnyt väärin, langennut, vahingoittanut toisia ihmisiä. En ole hyvä. Olen paha ja huono ja tarvitsen apua.
Nöyrtyminen on vaikea paikka. Kulissit kaatuvat ja ihmisen omatkin silmät avautuvat. Sitä tarvitaan, jotta uuden ja paremman rakentaminen olisi mahdollista. Katumus ja turvautuminen Jumalan armoon on uusi, vahva kivijalka, jolle voi rakentaa entistä paremman elämän rakennuksen.
En oikein jaksa uskoa saarnoihin, puheisiin ja vakuutteluihin. Uskon enemmän siihen, että on ihmisiä, jotka omassa elämässään elävät todeksi katumuksen, parannuksen ja armon. Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Ihmiset näkevät sanojen taakse eivätkä sanat paina mitään, elleivät teot vahvista niitä tosiksi.
Elimme viime viikonvaihteessa helluntaita, kirkon syntymäpäivää. Alkuseurakunnan väkevin saarna oli se, että seurakunnan jäsenet rakastivat toisiaan ja pitivät toisistaan huolta. Se sai ihmiset liittymään kristittyihin. Rakkaudessa näkyi tulevaisuus ja toivo.
Sitä rakkautta juuri sinut on kutsuttu tuomaan tähän maahan, jonka ihmiset hämmentyneinä kysyvät, onko tällä kaikella mitään tarkoitusta.
Siunatkoon sinun päiväsi kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Virsi: 318:1-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti