Aamuhartaus to 20.12.2012
Simo Repo, viestintäpäällikkö, Espoo
Pitäisikö eläkeikää nostaa? Pitäisikö ikääntyneiden ihmisten palkkaa työtehon hiipuessa laskea? Mitä tehdä puoli vuosisataa täyttäneelle työttömälle, jolle ei kukaan enää tahdo antaa työtä?
Monella ihmisellä on unelma siitä, että elämä kulkee nuoruudesta vanhuuteen turvallisesti ja vakaasti. Peruskoulun jälkeen tulee kouluttautuminen johonkin ammattiin, sitten neljä vuosikymmentä työtä, ehkä perhe ja lopulta hyvin ansaittu, toimeentuloon riittävä eläke, jonka varassa voi elää toteutumattomia haaveita.
Mutta elämä ei ole suoraviivainen, yksinkertainen eikä helppo. Oman elämän suuretkaan päätökset eivät aina ole omissa käsissä. Kun suuri konserni päättää lopettaa tehtaan, ei yksittäisen työntekijän ammattitaidolla, työn laadulla, vastuuntunnolla tai yhteistyökyvyllä ole juuri merkitystä.
Päätösten tekeminen on arvovalintaa. Todelliset arvot eivät ilmene juhlapuheista vaan päätöksistä. Päätöksillä osoitamme, mikä on meille niin yksilöinä kuin yhteisöinä arvokasta.
Vanhojen ihmisten työtä ja toimeentuloa koskevilla päätöksillä me kerromme yhteisistä arvoistamme. Ne päätökset kertovat, onko ihmisellä meille itseisarvoa vai onko hänellä vain välinearvo osana talouselämän koneistoa.
Jos ikääntyvä ihminen kokee, että hänet on heitetty syrjään kuin vanha rukkanen, hän ei ehkä ole väärässä. Toisaalta on myös paljon vanhoja ihmisiä, jotka kokevat, että vanhuus on elämän parasta aikaa. Perustoimeentulo on turvattu ja eläkeikäinen ihminen voi toteuttaa niitä haaveita, joista on koko elämänsä uneksinut.
Ehkä hyvät ratkaisut ihmisen loppuelämän kysymyksissä lähtevät jokaisesta ihmisestä itsestään. Kuka minä olen? Mikä on paikkani toisten ihmisten joukossa? Mikä on elämäni tarkoitus? Jos näihin kysymyksiin alkaa löytyä vastauksia, seuraava askel on kysyä, kuinka yhdessä voimme saada aikaan sen, että vastaukset voivat myös toteutua.
Ajattelen ihan tosissani, että jokaisella ihmisellä on Jumalan tarkoittama paikka ja tarkoitus tässä maailmassa. Se paikka tulisi löytää - ei vain kerran vaan päivittäin, yhä uudelleen ja uudelleen. Ihmisen sijoittumista omalle paikalleen tulisi myös yhteiskunnan tukea. Yhteiskunnan tarkoitus on olla ihmisten palvelija, ei alistaa ihmisiä palvelijoikseen.
Näinä päivinä valmistaudumme viettämään Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Arkinen aherrus katkeaa ja ihmisillä on aikaa sekä itselleen että toisilleen.
Joulun hiljaiset päivät kannattaa käyttää myös itsensä ja oman paikkansa etsimiseen. Tähän pisteeseen elämä on minut kuljettanut, mikä on paikkani ja suuntani tästä eteenpäin? Kun suunta löytyy, sen toteuttamiseen kannattaa haastaa koko yhteiskunnan koneisto. Jos se toimii hyvin, se antaa ihmisen asettua omalle paikalleen ja kulkea omaan suuntaansa.
Minua on aina puhutellut se, että joulun tärkein henkilö on täydellisesti toisten ihmisten armoilla. Vastasyntynyt pieni lapsi, jonka vanhemmilla ei ollut edes kunnollista yösijaa. Maailmaa eivät muuta valta ja voima vaan hyvyys ja rakkaus.
Ehkä sille vanhenevalle tai työttömälle ihmiselle ei pitäisikään voida tehdä mitään. Ehkä sen sijaan pitäisi tehdä jotain tälle yhteiselle yhteiskunnallemme, jossa ei ole paikkaa kaikille. Ehkä meidän päiviemme jouluevankeliumi veisi Joosefin ja Marian nykypäivän aasien ja juhtien sekaan parkkihallin nurkkaan synnyttämään maailmalle Vapahtajaa.
Koditon Vapahtaja kutsuu sinua pitämään huolta siitä, että mahdollisimman monella olisi koti. Äitinsä sylissä nukkuva Vapahtaja kutsuu sinua pitämään huolta siitä, että kaikilla mailman lapsilla voisi olla joku syli. Ihmisiä auttava ja ihmeitä tekevä Vapahtaja kutsuu sinua mukaan tekemään pieniä arjen ihmeitä. Ristillä kuollut ja ylösnoussut Vapahtaja kutsuu sinua etsimään ja löytämään oman ainutkertaisen paikkasi Jumalan hyvässä maailmassa.
Siunatkoon sinun tämän päiväsi ja sinun tulevaisuutesi kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Virsi: 7:1,3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti