Häijyä hellyyttä

Tilintekoa tilipäivänä sukupolvesta toiseen. Palkanmaksusta on kyse. Mistähän hyvästä? 

 
Iltahartaus pe 15.03.2013
Pekka Kivekäs, opettaja, pastori, Vantaa
Kalliolan setlementin klinikalla, myllyhoidossa, hän aloittelee toipumista päideriippuvuudesta työelämään, vähentämään niin kutsuttua kestävyysvajettakin. Hoitojakso on päättymäisillään. Hän avaa keskustelumme:

– Mä en hyväksy tän evankelisluterilaisen kirkon Jumalaa!

– Ai jaa, mikäs siinä mättää?

– No kun siinä on se Isä ja Poika ja Pyhä Henki!

– Entäs sitten?

– No kun siinä on se isä!

– Isä? Mikäs siinä ...?

– Ku mä olin ihan pieni ja päivän mittaan tehny kotona jotai pahaa, vaik’ ihan vahingossa, ni mun piti koko päivä oottaa ja pelätä, et faija tulee duunist kotii ja hakkaa, ja aina se hakkas!

– Ahaa, no mut kuule eihän meidän tartte puhuu siit jumalajutusta mitään, kerro vaa muuten, mikä mieltäs painaa!

Hän ryhtyy purkamaan tarinaansa, ripin tapaista, eräs keski-ikään ehtinyt päihderiippuvuudesta toipuva, samaa tarinaa ties kuinka monentena muunnelmana, tarinaa murskatusta lapsuudesta: kuinka vanhemmat julkisesti häpäisivät lapsensa, tai kuinka remmin solkipää edusti Jeesuksen rakkautta, tai kuinka omaiset käyttivät lasta seksuaalisesti hyväkseen – tai ja tai ja tai. Yksi kertoo joka ilta rukoilevansa kaikkien läheistensä, myös tallojiensa puolesta, mutta itse joutuvansa helvettiin. Miksi sinne? Koska se, koska helvetti on taottu häneen lapsuudesta asti. Hylkäämistä, vanhempien alkoholismia, rakkaudettomuutta, mitätöimistä, väkivaltaa, vihaa, pelkoa, kauhua, yli voimien käyviä uralla menestymisen vaatimuksia, häijyä hellyyttä.

Kaikki toipuvat eivät tietenkään kerro murskatun lapsen tarinaa. Suuri osa kertoo.

Erään tarinan kuultuani älyän kysyä:

– Ootko sä elämässäs kokenu yhtään onnellista päivää?

Kertoja ei epäröi:

– En.

Viha synnyttää vihaa, joka usein kääntyy sisään päin, vihattuun itseensä. Hän ei voi uskoa, että hänelle saisi tapahtua jotakin hyvää, ei, hänhän ei ansaitse mitään sellaista, hänellehän kuuluukin vain onnettomuus.

Myllyhoidon eräänä tavoitteena on saada toipuva arvostamaan itseään edes sen verran, että jaksaisi vertaisryhmän jäsenenä pitää itsensä erossa päihteistä. Mutta kun kysyn:

– Mitä hyvää sä näet itsessäs?

joku vastaa käpertyen tuolissaan kuin lyöty:

– Muss ei o kuule mitää hyvää, mä oon pelkkä paska!

Tämä on suomalaisen lastenkasvatuksen käytäntöä yhä – eikä kertojien kasvattajiakaan käy syyttäminen, sillä viha periytyy kaukaa kuin isoisoisän kaarlelaismiekka, lannistaminen kuin kultakoristeinen ruoska. Tätä tarinaa kuuntelen vain yhtä – tosin laajalle levinnyttä – sairautta hoitavalla klinikalla. Paljonko lannistettuja lapsia kohdannemme jo päivän taipaleella aikuisissa, jotka eivät sairastu päihderiippuvuuteen eivätkä siis pääse haavoistaan puhumaan.

Monet kerrat olen samaa tarinaa kuunnellessani miettinyt, millä omia pieniäni lannistin. Miettimistä tämä kasvatusperinne aina tasavallan johtoa myöten antaisi niillekin, joita huolettaa nuorten syrjäytyminen.

Ensimmäisiin suomenkielisiin virsiin kuuluu lyhykäinen Mikael Agricolan riimitys:

Wisituhat ja nelie sata
cusikymmend ja wisi hawa
Christus kerssi meiden edhest
meite pästein caikista hedhest.

Agricola ammensi keskiajan perinteestä – silloiset mystikot olivat laskeneet,
että Kristukseen oli isketty viisituhatta neljäsataa kuusikymmmentä viisi haavaa.

No juu – keskiaikaista tosiaan!

Tai sitten yksi näkökulma elämään, yksi monista. Kristuksen tuhannet haavat vuotavat tänäänkin – lannistetuissa lapsissa, jotka paarustavat rinnallamme aikuisen kamppeissa.

Entä hän, joka aluksi sanoi, ettei voi hyväksyä kirkon jumalaa?

Hän on puhunut pitkään ja vaikenee. Kysyn:

– Ook sä nyt varmasti kertonu kaiken, mikä mieltäs painoi?

Hän nyökkää. Nousen ja alan tehdä lähtöä, mutta hän jääkin istumaan, katsoo tiukasti silmiin ja kysyy:

– Eikö täällä annetakaan syntejä anteeks?

– Totta kai annetaan!

– Sinäkö vai joku muu?

– Kuule, se joku muu.

Hymy kirkastaa hänen kasvonsa, hän kiittää ja lähtee.

Joku muu.

Miten hyvä nimi hänelle, joka armoineen on jotakin aivan muuta kuin me ja meidän vihamme.

Joku muu. Laulakaamme yhdessä hänestä, uskon ja rakkauden salaisuudesta.

Virsi: 386: 5-6