Paikka ydinperheessä

Iltahartaus pe 07.03.2014
Aino Suhola, Toimittaja, Lievestuore

Paikka sydänkodissa

Ajatuksen vaivahaan siitä ensin tuli, ystävän tekstiviestistä, kun hän kirjoitti: ”Kiitos sydänkodista, se on niin laaja ja kaunis huoneisto, että mielelläni siellä punkkaan.”

Piti oikein peruuttaa omaan viestiin, että mitä tuli kirjoittaneeksi, kun nykyisin ajelee perälauta auki ja asiat putoilevat muistista.

Olin päättänyt viestini sanoihin: Olet sydämellä.

Miten kauniin sanan ja ajatuksen ystävä olikaan sanasta rakentanut. Ihan kokonaisen kodin. Ja niin kauniisti sitä kuvasi, vaikka tietää, että niin siellä kuin oikeassa kodissakin on komerot sekaisin.

Hyvän sanan ja kauniin ajatuksen vanavedessä hiipii välittömästi sen menettämisen pelko. Että kunhan se näkee nurkat ja komerot, se ei punkkaa enää.

Ei ihme jos ahistaa. Joskus tuntuu, että ei jaksa elää, mutta ei voi kuollakaan, kun komerot on sekaisin.

Työssä kiirettä ja vapaalla harkat ja… Minäkin heti niitä sydämen komeroita huolehtimaan, vaikka hän salipuolta kiitti ja aikoi siellä punkata eikä komerossa.

Miten armollisia ovatkaan tällaiset ystävät, jotka ohittavat sotkuisen tuulikaapin eivätkä kurki komeroihin. Tekevät niin kuin koira kiepin suoraan salin lattialle.

Miten suurta on saada kiittää jokaisesta ystävästä, joka rakastaa ehdoitta.
Ehdotonta rakkautta on niin vähän. Kaikki pitää ansaita. Rakkauskin.

Mutta kun pienestä pitäen on raahautunut ansaitsemaan paikkaansa ja hyväksyntää perheessä, koulussa, työssä, harrastus- ja lomavertailukilpailussa, aina ollut reipas ja menossa mukana, reppahousupuoli pitää piilottaa, sulloa sinne komeroon.

Hammasta purren vastaamme haasteisiin, vaikka sydän huutaa, että pidettäs semmoset seurat, että itkettäs vaan. Avattas kaikki komerot ja naurettas niin että itkettäs. Pantas mun repaleet sun riekaleita vasten ja tanssittas hidasta itkua, pidettäs repaleisten ompeluseurat.

Ihmisen kanssa on vaikeaa. Luotamme, että Jumalalle kelpaamme ja uskomme, että ehdoitta Vapahtajankin on täytynyt ihmistä rakastaa, kun niin hirmuisen tien kulki meidän tähtemme, mutta se on toinen juttu.

Miten niin toinen juttu, Jumalahan loi meidät omaksi kuvakseen. Rakastamaan ja tekemään hyvää toisillemme. Ei arvostelemaan, mittaamaan ja punnitsemaan, varsinkaan punnitsemaan.

Joo, ja lehmät lentävät. Ei tuolla asenteella pärjää. Jos luotat, petyt. Jos avaudut, tulet satutetuksi, jos antaudut, sinua hyväksikäytetään. Tämä on pudotuspeliä, tuoleja ei riitä kaikille, suoritteet ratkaisevat ja ovelimmat pärjäävät parhaiten.

Vauhtisokeudessamme emme huomaa, että tämä käskynantaja punkkaa hiilipuolella.

Mutta kun meillä on hillitön hyväksytyksi, ehdoitta rakastetuksi tulemisen nälkä. Kuka haluaa olla henkilönumero, tuloksentekijä, kustannusrasite tai se hirveä kestävyysvaje!

Ei kukaan! Jokainen haluaa olla Jumalan ihme, ainutkertainen luotu, elää, rakastaa, tehdä työtä, virheitäkin ja luottaa, että jossakin joku katsoo hellin silmin, joku huolii hävinneet, matkalla väsyneet ja kaikista mahdollisista kyydeistä pudonneet, hiljaisten asemien yksinäiset istujat.

Jos meissä olisi enemmän Kristusta, täällä ei olisi niin ankaraa asuntopulaa sydänkodeista. Ei meitä toistemme kampittajiksi luotu, toistemme komeroihin kurkistelemaan, vikoja osoittelemaan ja niitä keräämään vaan kulkemaan käsi kädessä toivon polkua, ja uskomaan, että rakkaus voittaa.

Sen suurimman rakkauden tähden minulla on aina yksi sydänkoti, johon saan tulla punkkaamaan, vaikka minulla ei olisi tuomisina kuin tappioni, väsyneet jalkani ja rusentunut sydämeni.

Tänäkin iltana saan pyytää: Ota minut vastaan Vapahtaja, katso siinä ovella niin kuin ilahtuisit, että sinäkö! Katso hellin silmin.