Sua lähde kaunis katselen

Aamuhartaus la 05.05.2012
Maria Takala-Roszczenko, kanttori, Ortodoksinen kirkko, Jyväskylä

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Pääsiäisen juhlakauden neljännellä viikolla ortodoksinen kirkko viettää pääsiäisen keskijuhlaa. Juhlan teemana on vesi. ”Tulkaa ja ammentakaa kuolemattomuuden vettä”, lauletaan kirkkoveisussa. Keskijuhlan sanoma perustuu Kristuksen ja samarialaisen naisen kohtaamiseen kaivolla. Vettä noutamaan tullut nainen saa Kristukselta lupauksen: ”Joka juo tätä [kaivon] vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh. 4:13-14)

Vesi on koko luomakunnan elinehto. Siitä on elämä alkanut ja ilman sitä ei mikään pysy hengissä. Me tunnemme veden elävöittävän voiman erityisesti näin keväisin. Kevätsade sulattaa lumet, pyyhkii pois lian, pehmentää maan ja herättää luonnon jälleen uuteen elämään. Jos olet nähnyt, miten kuiva aavikko puhkeaa kukkaan sateen jälkeen, ymmärrät, mikä eläväksi tekevä voima vedellä onkaan – autio erämaa puhkeaa ennalta arvaamattomaan vehreyteen.

Uskovalle ihmiselle vesi on osa sitä luomakuntaa, jota viljelemään ja varjelemaan ihminen on asetettu. Kuten kaikki hyvä, sekin tulee Jumalalta. Sen takia Jumalan puoleen käännytään rukouksin myös hyvien säiden ja hiljaisten sateiden puolesta.

Täällä tuhansien järvien maassa vesi on meille lähes itsestäänselvyys. Muutamaan sukupolveen meidän ei ole tarvinnut nähdä vaivaa vetemme eteen, ei nostaa sitä kaivosta, ei kantaa sitä hartiavoimin kodin tarpeisiin. Toisin kuin monessa kuivuudesta kärsivässä maassa, vedensaanti ei määritä meidän elämäämme. Huolettomuutemme on kuitenkin valitettavasti muuttunut kunnioituksen puutteeksi elämän välikappaletta kohtaan. Kun ruokamme ei nouse ainoastaan järvistä, joista, tai niiden juottamista metsistä, meille on tullut samantekeväksi, mitä tehtaat, kaivokset ja viljelykset vesiin päästävät. Lasillinen siinä missä kylpyammeellinenkin vettä valuu alas viemäristä ilman että tuntisimme tuhlaavamme meille annettua lahjaa.

Suhteemme veteen muistuttaa monessa mielessä suhdettamme uskoon. Niin kauan kuin elämässämme menee hyvin, meillä on varaa olla huolettomia sielumme elämän suhteen. Meillä on varaa lykätä Jumalan muistamista jonnekin hamaan tulevaisuuteen, jossa ajattelemme käsittelevämme kaikki vaivaa ja ponnistelua vaativat asiat. Kun emme katso tarvitsevamme uskoa, se on meille kuin lasillinen vettä, jonka kaadamme pois, jos meitä ei huvitakaan sitä juoda. Vasta kun löydämme itsemme siitä vedettömästä autiomaasta, jollaiseksi elämämme voi joskus muuttua, ymmärrämme, mitä tarkoittaa jano.

Karuimmat hetket elämässämme ovat kuitenkin meille parhaita hetkiä todellisen elämän lähteen löytämiseen. Kun maalliset lähteet ovat kuivuneet, on yksi lähde, josta me voimme aina ammentaa. Kristus sanoo: ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan.” Tätä Kirkko meille tarjoaa: elämän vettä, joka virvoittaa meidät, pyyhkii meistä pois pahuuden lian, ja kasvattaa meissä hyvää hedelmää. Tämän iankaikkisen elämän lähteen löydettyämme meiltä ei puutu enää mitään.


Musiikki: "Ottakaa vastaan Kristuksen Ruumis, juokaa kuolemattomasta lähteestä. Ylistäkää Herraa taivaissa, ylistäkää Häntä korkeuksissa. Halleluja." (Ehtoollislauselmat, säv. Leonid Bashmakov). Esittäjä: Joensuun yliopiston ortodoksinen kuoro (joht. Risto Matsi)