Veljekset

Aamuhartaus ti 02.07.2013
Voitto Huotari, Piispa emeritus, Mikkeli8

Fjodor Mihailovits Dostojevski: Karamazovin veljekset (1880)

Jokainen ihminen on moniulotteinen. Jokainen ihminen on myös pohjimmaltaan hauras. Näistä asioista minulle kertoo suuren venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovits Dostojevskin teos Karamazovin veljekset. Se on yksi maailmankirjallisuuden parhaimpia romaaneja, minun tuntemistani paras. Nämä kädessäni nyt olevat niteet sain vaimoltani syntymäpäivälahjana yli neljä vuosikymmentä sitten. Ja näiden pariin on halu aika ajoin toistuvasti palata.

Karamatzovin veljeksiä on kolme. Ivan edustaa älyllisyyttä. Hän on ateisti mutta käy omaa elämänmittaista kamppailuaan Jumalan ja järjen, oikeudenmukaisuuden ja armon problematiikasta. Dimitri elää tunteiden ja vaistojen vallassa. Ne heittävät hänet milloin nautintoihin, milloin kärsimykseen. Aljosa, luostarin munkkikokelas, on pyhimysmäinen, ujon oloinen uskovainen. Hänessä on herkkyyttä ja eettistä intohimoa.

Mutta kirjan kertomuksissa he eivät ole pelkistettyjä tyyppejä. Jokainen heistä on samalla moniulotteinen ja hauras. Dimitri pitää yllä suhdetta niin hyveelliseen Katerinaan kuin langenneeseen Grusenkaan. Uskovaisia kalvaa epäily, ja ateistikin piilottelee sisimmässään uskoa.

Karamazovin veljekset on kuvausta elämästä, aatteista ja uskosta keskellä arjen moninaisuutta ja kipeyttä, seesteisyyttä ja rikkinäisyyttä. Dostojevski vie ihmisiä ristiriitojen ja skandaalien pyörteisiin. Niihin liittyen käydään kuumeisen kiihkeitä keskusteluja. Dostojevskin kuvaamissa ihmisissä on ihanteellista hyvyyttä ja raakaa pahuutta. Kirja on pohjimmaltaan ihmisyyden ja sielun syvyyden luotaamista.

Yksi kirjalle ominainen ulottuvuus on järjen ja uskon kamppailu. Sitä käydään älyyn luottavan Ivanin ja tuon herkän uskovan Aljosan välillä. Järjen ja aatteen uuvuttaman Ivanin kirjailija johdattaa lopulta epätoivoon. Dostojevskin mukaan: Joka tuhoaa Jumalan itsessään, tuhoaa myös sisimmässään asuvan ihmisen.

Dostojevskin kertomuksissa pahuutta ei voi poistaa mutta siihen voi vastata kristillisellä anteeksiannolla ja rakkaudella. Kristus suutelee sanaakaan sanomatta kiduttajaansa Suurinkvisiittoria. Ja luostarin ohjaajavanhus Zosima kumartuu kaikille yllätykseksi ja arvaamattomasti maahan saakka Dimitrin edessä: hänen kärsimyksensä tähden, hänen kärsimystään kunnioittaen. Niin arveltiin.

Karamazovin isän ja veljesten kohtaaminen oli juuri päättynyt samaisessa luostarikammiossa näiden keskinäiseen holtittomaan, skandaalimaiseen riitaan. Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! Näin ohjaajavanhus vetoaa. Ja kehottaa pelkäämään ennen kaikkea kostonhimoa.

Dostojevskin aitovenälaiseen ihanteellisuuteen en osaa heittäytyä. Mutta se ei estä minua kokemasta tätä romaania ja myös sen kristillisiä ulottuvuuksia hyvin syvästi. Ne ovat kuin vetovoimainen kutsu omakohtaiseen toteuttamiseen. Rakastamaan vihaamatta, epäilemättä, ehtoja asettamatta. Tai näkemään Zosiman tavoin, miten hengellisestä kokemuksesta avautuu maailman katselemisen tapa: Kaikissa luoduissa on Kristuksen luomisvoimaa ja siten jotakin Kristuksesta itsestään. Ja tämän tiedostamiseen ihminen kasvaa rakastamisen kautta.

Nuo kolme Karamazovin veljestä ovat kolme erilaista ihmistä, kolme eri ihmistyyppiä. Mutta hehän ovat myös kolme eri puolta jokaisessa ihmisessä. Meissä asuu samanaikaisesti järkeen nojaava Ivan, impulsiivisesti tunteiden varassa toimiva Dimitri sekä herkkä uskova Aljosa. Jokaisessa meissä nämä kolme ominaisuutta etsivät tilaa itselleen, tilaa toinen toiseltaan. Tänäänkin. Sillä jokainen meistä on moniulotteinen. Juuri se tekee meidän elämästämme vivahteikkaan, viehättävän ja joskus vaikean.

Minä arvostan itsessäni järkevyyttä, eräänlaista Ivania. Mutta en halua jäädä vain sen mielikuvituksettomaan, yksiulotteiseen kylmyyteen. Haluaisin ennen kaikkea antaa itsessäni sijaa Aljosalle, herkkyydelle, uskovaisuudelle. Mutta minut tempaa toisinaan tuo minussa asuva tunteiden varassa vaappuva Dimitri.

Silti kaipaukseni toistuvasti on, että Aljosa ei tukahtuisi minussa järkevyyden tai pinnallisuuden paineissa. Vaan että minussa säilyisi herkkyys. Että näkisin syvemmälle, enemmän. Että tunnistaisin kärsimyksen säälien ja myötätuntoisena. Tunnistaisin Kristuksen läsnäolon kaikissa luoduissa. Ja seuraisin Kristusta tänäänkin herkällä mielellä elämään osallistumisessa ja rakkaudessa.

Virsi: 430:1,2,4