Samarialainen

Iltahartaus ke 03.07.2013
Mika Lahtinen, Draamapedagogi, Jyväskylä
ERÄS MIES

Yhtäkkiä joku tönäisi minua. Kaaduin ja näin nauruja minun päälläni. Vatsaani sattui ja päähäni. He löivät, repivät ja potkivat minua. Luulin, että kuolen.

Sitten tuli hiljaista, ja maa tuntui karhealta minun vatsani alla. Maistoin verta. Kuulin kärpäsiä. Olin täynnä kipua.

Askeleita rahisi lähelläni ja joku kosketti minua. Säikähdin, että ne tulivat takaisin ja jatkavat hakkaamista. Minä vihaan heitä.


SAMARIALAINEN

Aasi, jolla ratsastin, pysähtyi pyytämättä. Aluksi minä näin pientareella vain jalkaterän, josta valui verta. Hiekka ja multa olivat tahrineet haavan. Sitten näin koko ruumiin.

Jalka heilahti. Minua inhotti ja pelotti. Laskeuduin ratsailta ja sidoin aasin puuhun.

Mies oli alasti ja hakattu. Pahimmat haavat minä puhdistin viinillä leilistäni. Käteni tärisivät. Revin viittani liepeistä suikaleita ja sidoin haavoja.


ERÄS MIES

Mutta se olit sinä. Sinä liikutit käsiäni ja jalkojani. Olin avuton ja se kaikki hävetti minua.


SAMARIALAINEN

Puhuin hänelle. Hän aukaisi silmänsä ja yritti sanoa jotain, mutta se jäi yskimiseksi ja pieneksi kiitokseksi.

Minä sanoin hänelle, että ”älä pelkää, minä autan sinua ja pidän sinusta nyt huolta, en tee sinulle pahaa” ja että ”kaikki järjestyy”. Epäilin itseäni, mutta tuntui tärkeältä sanoa niin.

Minä pelkäsin, että joku kyttää meitä ja käy kohta kimppuun. Minä vihasin sitä kaikkea ja minua harmitti, että se olin juuri minä, joka osui paikalle.

Yritin nostaa miehen jaloilleen. Siitä ei tullut mitään. Otin hänestä kiinni takaa kainaloiden alta, kuin syliin, ja kannoin, raahasin ja nostin hänet aasini selkään.

Mies makasi ratsailla kuin mikäkin löysä ja likainen viljasäkki. Minun aasini todella teki töitä. Säkin paino muljahteli puolelta toiselle.

Vastaantulijoiden katseet piinasivat minua. Olin taluttaja. Olin ramman orja. Joku sylkäisi minun päälleni. Olisi edes tähdännyt säkkiin.

Potilaan vointi koheni, ja me juttelimme vähän aina silloin tällöin. Annoin hänelle juotavaa leilistäni. Minäkin piristyin.

Vähän myöhemmin se mies sai eräänlaisen pärjäämiskohtauksen. Hän väitti haluavansa kävellä ja hivuttautui alas aasin selästä, mutta heti hän lyyhistyi maahan. Minä nostin hänet takaisin ratsaille. Ajattelin, että mikä ääliö. Ehkä sekin oli hänen omaa tyhmyyttään, että hän oli joutunut hakattavaksi.

Lähestyimme majataloa. Siellä minun oli ollut tarkoitus syödä hyvin, levätä ja juhlia. Nyt oli toisin. Olimme kurja kaksikko: väsynyt muukalainen ja rampa ratsastaja.

Minua huolestutti majatalon isännän ja muun väen kohtaaminen. Minulle naurettaisiin siellä. Minä ja rampa olisimme helppo kohde. Keräisimme katseita ja kiinnostusta.

Puntaroin vaihtoehtoja. Voisin jättää potilaan portille. Ehkä majatalon väki korjaisi hänet siitä sisälle. Minä itse jatkaisin matkaani.

Mutta me marssimme pihaan ja sidoin aasin puomiin. Minä autoin matkatoverini ratsailta ja menimme taloon. Kun lopulta pääsin pitkälleni, minua itketti vähän.

Aamulla päätin, että oli jäähyväisten aika. Annoin rahaa majatalon isännälle ja sanoin, että tämä toinen mies jää vielä tänne, hoida häntä. Jos hänestä koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.

Minulla oli oma matkani ja oma elämäni kaukana siitä majatalosta. Kohta olisin poissa ja helpottunut.

Kun tein lähtöä, outo ystäväni kertoi kokemastaan. Hän katsoi minua silmiin ja kiitti minua. Minä hämmennyin.


ERÄS MIES

Sinä olet näillä nurkilla muukalainen. Minä olen aina pitänyt sinunlaisiasi ihmisiä täysin mitättöminä. Olet sellainen, jonka kanssa minun ei pitäisi edes keskustella.

Luulen, että minä olisin kulkenut sinun ohitsesi, jos sinulla olisi ollut hätä. Sinä et kulkenut ohi. Vaikka minä olen sinulle vieras ja tuntematon, sinä pysähdyit, et välittänyt eroista. Sinä välitit minusta.

Olet sietänyt minua ja nähnyt suunnattomasti vaivaa. Se tuntuu ihmeelliseltä. Kiitos. Sinä kannoit minut tänne aasin selässä. Nyt minun omat jalkani kantavat jo vähän.

Virsi: 436: 1-3