Jälkinäytös jota työstän

Iltahartaus pe 28.06.2013
Minna Tuominen, Oppilaitospastori, Porvoo
Kesähäiden aikaan ajattelen kaikkia niitä pareja, jotka yhä menevät naimisiin, yhä tahtovat uskoa yhteiseen tulevaisuuteen aina kuolemaan asti. Muistan itseni morsiamena 16-vuoden takaa.

Muistan nuoruuden idealisoidun kuvan elämästä ja avioliitosta. Miten paljon olen rakkaudessa saanut itseeni pettyä. En ole jaksanut olla niin hymyilevä ja auttavainen vaimo kuin toivoin.

Silloin nuorena morsiamena en vielä tiennyt, että elämänlaki on sellainen, että kaikki se, mikä on vanhemmiltamme ja heidän vanhemmiltaan jäänyt kesken, siirtyy meidän kannettaviksemme, että kaikki se, mikä on jäänyt omissa lapsuuden kiintymyssuhteissa ja vanhoissa seurustelusuhteissakin kesken, sekin siirtyy tänne. Kasvun mahdollisuudeksi toki.

Olisimme ehkä päässeet helpommalla, jos joku olisi kertonut, että kaikki se vaikuttaa. Tai osanneet ainakin varautua siihen, mitä tarkoittaa työ parisuhteen eteen. Silloin heti.

Vanhojen taakkojen lisäksi, emme saaneet itse valita myöskään niitä ulkoisia vastoinkäymisiä joita meille tuli. (tahatonta lapsettomuutta, sairautta, en äitini enkä anoppini kuolemaa. En valinnut työttömyyttä ja taloudellista niukkuutta. Ne vain tulivat elämäämme ilman omia toiveitamme). Eihän kukaan saa valita. Myötä ja vastoinkäymisissä, niinhän me lupasimme tahtoa ja rakastaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että lapsi tarvitsee sosiaalisen turvaverkon. Ajattelen, että niin myös tuoreet pariskunnat tarvitsisivat.

Me löysimme aikanaan parisuhdekurssit suhdettamme vahvistamaan. Onneksi. Ne lisäsivät ymmärrystä itseämme ja toisiamme kohtaan. Kiintymystä voi tosiaan vahvistaa ja rakkaussuhde mahdollistaa ihmisenä kasvamisen. Olen kokenut sen, että läheisyys lohduttaa eniten silloin kun kipu vie elämänilon. Eristäytyminen vie autiomaahan. Sekä puolison että Jumalan läheisyyttä, molempia voi vahvistaa.

1. Johanneksen kirjeessä se sanotaan hyvin: ”Juuri siinähän Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.”

Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei ole jotakin pilvissä liitelevää huumaa. Jeesuksen elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Miksi itse sorrunkaan usein toivomaan, että rakkaus ja helppous tarkoittavat samaa tai että helppous olisi ainakin rakkauden seuralainen? Niiden puolesta, joita me rakastamme, niiden huolet vaikuttavat meihinkin. Sitä kai Paavali tarkoitti sanoessaan: Kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain. Rakkaus pitää sisällään toisen puolesta kärsimisen.

Parisuhde on taitolaji. Yksi isoimmista asioista, jonka mieheni on minulle opettanut on kyky pyytää ja antaa anteeksi. (Ajatella, että noinkin perustavaalaatua oleva taito on pitänyt opetella pitkälti yli 20-vuotiaan ).
Aika vaikea onkin suositella kenellekään itseään täydelliseksi luulevalle parisuhdetta ja avioliittoa.. Anteeksianto on ihmissuhteissa välttämätöntä, sillä jokainen on erehtyväinen.

Siksi minäkin nöyrin mielin yhä pyydän rakkaudelleni turvaa ja siunausta Jumalalta, samoin kuin silloin 16 vuotta sitten kirkon alttarilla. Jos avioliittoni olisi vain minun tunteideni tai osaamiseni varassa, se olisi varmaankin kuollut jo ajat sitten.

Virren 241 (Herra rakkaastani tunnen iloa) sanat lohduttavat ja virkistävät minua.

Hyvä Jumala,
sinä itse olet rakkaus ja siunaat niitä, jotka turvautuvat sinuun.
Anna anteeksi kaikki haavat ja loukkaukset, joita olemme rakkaillemme aiheuttaneet. Auta antamaan anteeksi myös muille, jotka ovat loukanneet läheisiämme. Auta katkaisemaan sukujemme vahingoittavat perinteet; tiedostetut ja ne puhumattomiksi vaietut.
Kiitos Jumala, että meillä on mahdollisuus elää sinun rakkautesi suojassa. Auta meitä luomaan toista ja itseä kunnioittava tila. Anna rakkautemme vahvistua. Tätä rukoilemme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Virsi: 241