2014-01-09

Aamuhartaus ma 23.12.2013



Aamuhartaus ma 23.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Olen viemässä pyhää perhettä pakoon. Josef, Maria ja pieni vauva Jeesus.
Nopeasti kokoon kasatut vaatteet. Vähän vettä, vielä vähemmän evästä,
yön selkään, pakoon pahaa, joutuin, joutuin… Ne nuokkuvat tässä minun selässäni, tuo taluttaa, varoo ettei pimeässä ja kiireessä kompastu…

Hullu kuningas Herodes hakkauttaa poikavauvoja hengiltä siellä kotona. On lähdettävä, on pelastauduttava. Syntymällään tuo pieni lapsi aiheutti monien kuoleman, niin sanotaan…
Pakoon. He, silloin, pakoon joulun ihmettä. Me, nyt, pakoon joulun ilmettä.

Mitä me oikein pakenemme, kun me joulua pakenemme?
Pettymystäkö? Kun joulu ei millään koskaan enää ole niin kuin ennen.
Kun se ei vain tavoita niitä Oikean Joulun mittasuhteita, sitä lapsuuden joulun täydellisyyttä ja taikaa. Kun koko vuoden erillään elänyt suku ei sopuistukaan kerralla. Kun lapsilla onkin kiire toiseen mummolaan. Kun ne eivät edes soita.
Pelkojako? Kun lapsuusjoulut ovat päinvastoin olleet täynnä pettymyksiä,
Lahjoja joita ei tullutkaan. Vääriä lahjoja. Riitaa. Nyt uusintana.
Riittämättömyyttä? Kun mikään ei ole tarpeeksi. En minä eivätkä muut. Mikään ei riitä, kukaan ei kiitä. Pizzaa sitten, kun ei puuro kelpaa.
Rauhattomuutta? Kun oikeastaan haluaisi vain sen kirjan ja hiljaisen talon ja vähän suklaata. Että joku suostuisi heräämään kanssani aamukirkkoon. Että nuoret malttaisivat olla kotona edes aaton. Että ei tarvitsisi tänäkin vuonna käydä sukulaisissa uupumiseen asti. Ajatus aurinkoisesta hiekkarannasta ja ikivihreistä palmuista rapisevien kuusten sijaan houkuttaa.

Joulu on meille velkaa koko vuoden yhteisyyden, ystävyyden, rakkauden, hellyyden, hemmottelun ja synninpäästön. Jouluna meidän kuuluu olla onnellisia. Jouluna mikään ei saa olla pahaa tai väärin, tai joulu ei ole oikea joulu – eikä siten Jeesuskaan mikään oikea Jeesus.
Vähemmästäkin säikähtää. Vähemmästäkin lähtee pakoon. Ja lähteköön, se joka juuri nyt pakkaa laukkujaan, se joka juuri nyt ei kestä enää yhtään joululaulua, se joka etsii ihan uutta joulumaata kun vanhassa on kaikki rikki, se joka nääntyy ilman aurinkoa. Lähteköön rauhassa ja rauhassa, iloisena ja iloon.
Mutta kysymys jää silti olemaan. Miksi paeta?

Miksi olemme rakentaneet itse itsellemme sen ansan, josta sitten joudumme rimpuilemaan irti? Eikö sitä voisi mitenkään korjata ja muuttaa? Eikä joulun kanssa pääse vähemmällä sinuiksi kuin lähtemällä pois ja jättämällä sen yksin?
Ihmisillä on merkillinen halu, kyky ja taipumus tehdä elämästä elämää suurempi. Tämä Herodes, esimerkiksi, ei tiettävästi suinkaan tapattanut kaikkia poikavauvoja. Hän tappoi vain omat poikansa. (Sekin riitti tekemään hänet hulluksi.) Mutta tarina teki maailman kuuluisimmasta pakomatkasta vielä suuremman.

Samalla tavalla me suurentelemme elämäämme vaikuttavia asioita ja päätöstemme perusteluja. Joulustakin olemme siis jo pitkään olleet saamassa aikaan megaluokan ongelman, sen sijaan että se saisi rauhassa olla se mikä se on: yhtaikaa ihmisen kokoinen ja häntä suurempi suuren ilon juhla.

Aatonaatto.

On paljon, mitä pitäisi ehtiä, mutta jonka voi jättää sikseen. Sen ehtii päättää vielä nyt. Sen ehtii olla ehtimättä vielä nyt. Voi kääntyä kohti jouluaamua. Voi jopa ohittaa aattoillan, jos ei ehtinyt sitä pakoon. Voi antaa joulun tulla – ja mennä. Tai tulla- ja jäädä.

Nämä pakolaiset, joita kannan, ottivat matkalleen vain sen, mikä on välttämätöntä. He olivat jo oppineet matkustamaan vähin tavaroin; eivät he saaneet Betlehemiinkään kuljetetuksi kuin ihan tarpeellisimman.

Yhden päivän päästä on jouluaatto. Kahden yön kuluttua valkenee jouluaamu. Moni huokaisee silloin: Pahin on ohi. Vaikka oikeasti silloinhan joulun koko idea alkaa kehkeytyä, jouluaamusta pääsiäisaamuun ja siitä ikuisen elämän aamuun

Nämä pakolaiset, joita kannan, olivat siinä missä olivat. Enkelit olivat ne, jotka tulivat, jotka lähestyivät ja laskeutuivat, jotka tekivät tapahtumien merkityksen ymmärrettäväksi. Liike lähti taivaasta. Lapsi oli aloillaan, paimenet ja eläimet tulivat heidän luokseen. Ensimmäisen joulun pyörre oli kohti tallia, kohti tapahtumien keskipistettä, kohti pyhää.

Sen luokse voi yhäkin pyrkiä. Ei pyhää tarvitse paeta; pahaa voi.

Nämä pakolaiset, joita kannan, vaeltavat kohti pyhää, kohti arvaamatonta elämää, kohti kutsumusta ja kärsimystä, kohti suurta iloa ja vapautta, kohti tyytymistä ja rauhaa.

Kun tämä pieni poika syntyi, enkelit tulivat tänne meidän luoksemme ja lupasivat maan päälle rauhaa. Voi olla, että se ei tunnu todelta juuri nyt.

Olo on kiireinen ja rauhaton, maailmalla soditaan.

Silloin tämä pieni poika tulee tänäkin jouluna katsomaan meitä tarkasti ja samalla lempeästi, kun hän sanoo: ”Minun rauhani minä annan teille. En niin kuin maailma antaa. Minä annan teille Jumalan rauhan, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi.”

(Musiikkia)

Ei kommentteja: