Aamuhartaus to 09.01.2014
Petri Merenlahti, teologian tohtori, Helsinki
Kameli ja neulansilmä
Jeesus sanoi kerran, että helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Nuo Jeesuksen sanat puhuttavat ihmisiä yhä edelleen, aina tämän tästä.Joulun alla paavi Fransiscus kutsui kahlitsematonta kapitalismia hirmuvallaksi ja sai sillä aikaan pienen mediamyrskyn. Suomessa elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen moitti kotiluterilaisen papistomme samansuuntaisia kannanottoja sammakoksi saarnastuolista. Ovatko muka kaikki hyvätuloiset ahneita ja piittaamattomia? Sitäkö sielunpaimenet tahtoivat sanoa?
Toisaalta Apunen myös vastasi haasteeseen ja ilmoitti lahjoittavansa prosentin tuloistaan hyväntekeväisyyteen. Samalla hän kehotti muitakin hyvätuloisia talkoisiin kohtuuttomuuksien korjaamiseksi.
Eihän Jeesus mikään varsinainen talousmies ollut. Apostolien yhteisen kukkaronkin hän uskoi kavaltajan haltuun. Myös yhteiskunta oli toki silloin toisenlainen kuin nyt—vaikka maailmanlaajuisesti ajatellen kaikkein köyhimpien osa on yhä niin kohtuuton, että kivetkin sitä huutaisivat, jos paavi olisi vaiti.
Kamelin ja neulansilmän Jeesus otti puheeksi, kun häneltä kysyttiin, mikä on hyvää ja ikuista ja miten siihen pääsee käsiksi. Kysyjä, muuan nuorimies, oli evankeliumin mukaan paitsi rikas, myös Jeesukselle rakas. Ja rakkaus, se oli Jeesuksen ydinbisnes. Rakastakaa toisianne, hän toisti kyllästymiseen saakka, rakastakaa paljon, rakastakaa lähimmäistänne niin kuin itseänne, rakastakaa vihollisianne, rakastakaa niin kuin minä olen rakastanut teitä.
Evankeliumin mukaan hyvä syntyy rakkaudesta, kyvystä rakastaa, rakastamaan oppimisesta ja rakastetuksi tulemisesta, yhä uudelleen ja yhä uusin tavoin. Mitä enemmän rakkautta mitä useamman ihmisen osaksi, sitä enemmän hyvää maailmassa. Näin siksi, että rakkaudessa on kysymys jakamisesta, siitä ettei etsi vain omaa hyväänsä vaan asettaa toisen tarpeet omiensa edelle. Se ei aina ole helppoa. Siksi rakkaus vaatii rohkeutta – tai niin kuin Jeesus asian ilmaisee, uskoa. Sitä ettei anna pelon ohjata toimintaansa.
Pelko on evankeliumissa uskon vastavoima ja rakkauden verivihollinen. Usko kannattelee ja pelko upottaa. Usko siirtää vuoria ja pelko kaivaa maailmaan vuoren kokoisen kuopan. Pelko ajaa ihmiset etsimään turvaa omaisuudesta, aseista, elämästä muurien sisällä ja lukittujen ovien takana, erossa niistä, joiden kohtalo ei meitä liikuta. Erossa ja yksin – kuin kameli juuttuneena neulansilmään, yhä kapeammaksi käyvään mustaan aukkoon, josta valo ei pääse ulos, toisten ihmisten luo.
Jumalan valtakunnan lämpö oli Jeesukselle tuon kylmän itseriittoisuuden vastakohta. Jumalan valtakunnassa hyvä olisi yhteistä ja sitä jaettaisiin vapaasti kaikille, kullekin tarpeen mukaan. Sama näky inspiroi sittemmin myös Jeesuksen aikaansaavinta seuraajaa – apostoli Paavalia. Paavalin ihannekirkossa erilaiset ihmiset eläisivät kuin yhdessä ruumiissa: jos yhteen sattuu, niin kaikki tuntevat kipua. Rakkaudelle rakennetun kirkon muurit eivät suojaisi ihmisiä toisiltaan vaan välinpitämättömyydeltä, kyynisyydeltä ja pelolta.
Mutta miten ihmeessä tuollainen valtakunta voi toteutua? Todellisuushan on yleensä kovin toisenlainen. Ihmisen itsekkyys ja ne talouden realiteetit, tiedättehän.
Eikä Jeesus sitä helpoksi väittänytkään. Kameli on iso eläin ja neulansilmä kovin kapea. Hyvyys ei myöskään ollut Jeesukselle mikään suoritus tai ylpeilemisen aihe. Hänhän viihtyi julkisyntisten kanssa, eivätkä kaikki heistä olleet suinkaan huono-osaisia. Moralismia hän tuntui vierastavan. Kuka meistä on niin virheetön, että kelpaa toisten vikoja kauhistelemaan? Sydämettömyyttähän sekin on, yhtä lailla kuin välinpitämättömyys köyhiä kohtaan.
Mutta sen, miten lähellä toteutumista Jumalan valtakunta voi olla, sen Jeesus näytti omalla esimerkillään. Minne ikinä hän kulki, hän pysähtyi ihmisten luo, näki heidän arvonsa, välitti heistä ja viipyi heidän lähellään, olivatpa he sitten vauraita tai varattomia, pyhiä tai paatuneita, hyvin syöneitä tai spitaalin runtelemia. Jeesuksen silmissä he olivat kaikki yhtä luojanluomia, saman isän lapsia, osa Jumalan valtakunnan suurta yhteistaloutta. Jokaisen hyvinvointi oli tärkeää, ja jokaista tuli kohdella sen mukaisesti. Aina kun näin tapahtui, Jumalan valtakunnasta oli tullut hetkeksi totta.
Viime kädessä kysymys on siis näkemisestä, siitä miltä maailma näyttää neulansilmän toisella puolen. Onko siellä pelottava joukko ahneita muukalaisia vai paikka Jumalan lasten yhteisellä perheaterialla? Niin kuin Jeesus itse sanoi, silmä on ruumiin lamppu. Se, joka näkee valoa, täyttyy valosta ja kulkee valoa kohti. Se, joka näkee pimeyttä, jähmettyy paikoilleen, ettei joutuisi pimeyden nielaisemaksi. Pelko tukahduttaa valon. Pelon voittaminen vaatii rohkeutta, rohkeus vaatii uskoa ja usko on Jumalan lahja.
Jeesuksen puhe kamelista ja neulansilmästä hirvitti jo sen ensimmäisiä kuulijoita. Rikas nuorukainen luikki apeana pois. Opetuslapset ihmettelivät, miten kukaan voi pelastua. Ihmiselle se on mahdotonta, Jeesus myönsi, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista. Jumala näkee jokaisessa ihmisessä valon.
Jeesuksen mukaan Jumala on rakkaus, ja vain rakkaus voi karkottaa pelon, jota ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan. Eikä silloin ole kysymys saavutuksesta vaan lahjasta. Kun rakkaus saa tilaa, se saa ihmiset näkemään toisensa Jumalan silmin, valoina maailmassa, korvaamattoman arvokkaina, rakastamisen arvoisina. Sellaisina, joiden hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään uhrauksia, joskus vaikeita ja vaativiakin, kuin kamelin matka neulansilmän läpi.
Virsi: 465:1-2, 4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti