Japanin kivet

Aamuhartaus ke 29.01.2014
Panu Pihkala, pastori, Helsinki

Vanhojen viisaus

Japanin rannikolla seisoo lukuisia kiviä, joista osa on pystytetty yli 600 vuotta sitten. Autot suhahtavat osan ohi, osa on jäänyt takamaille, osassa on tekstiä, jota yhä luetaan. Kivet välittävät esi-isien viestin: ”Kun maanjäristys tulee, varokaa tsunameja, suuria hyökyaaltoja. Tulevat sukupolvet, älkää rakentako tätä kiveä lähemmäs rantaa, sillä aalto voi viedä kaiken mennessään.”

Näiden Japanin kivien kohtalo tiivistää ihmiskunnan ongelman. Me olemme kuolevaisia olentoja, jotka elämme vain hetken. Meillä on kiire, me yritämme saavuttaa päämääriä, me emme ehdi kuunnella aiempien sukupolvien varoituksia. Kun suuret maanjäristykset ja tsunamit iskivät Japaniin vuonna 2011, huomattiin karulla tavalla, että vain hyvin harva yhteisö oli pitänyt kiinni esi-isien kivien ohjeista. Tuho oli karmea, mutta ne harvat kylät, jotka olivat yhä noudattaneet varoituksia, säästyivät; samankaltaisella tavalla kuin ne toisten saarien alkuasukasheimot, joiden elämää myytit yhä ohjasivat. He tiesivät, että kun luonto näyttää tiettyjä merkkejä, on aika paeta vuorille. Nykymaailman teollistunut yhteiskunta epäonnistui väestönsä suojelussa, vaikka sillä on internet ja kaikki teknologia: alkuasukasheimot ja esi-isien viisaus onnistuivat.

Ihmisen suuri tragedia on siinä, että hän ei varaudu kriiseihin ja huonoihin aikoihin, etenkään jos ajat ovat kohtalaisen hyvät. Ihminen on ylioptimistinen: hän ajattelee, että jos suurta aaltoa ei ole tullut vuosisatoihin, niin eihän se nyt kai minunkaan elinaikanani tule? Pienemmässä mittakaavassa sama ilmiö näkyy vaikkapa tulipaloihin varautumisessa. Paloharjoitukset usein unohdetaan, varoittimista loppuvat paristot – ja sitten kun tulipalo sattuu, kaikki jää Herran haltuun. Tulipalon jälkeen paloharjoituksista pidetään tiukasti kiinni muutaman vuoden ajan, kunnes vähitellen muistot haalistuvat, kriisiä ja uhkaa ei enää muisteta yhtä hyvin, ja ihmiset herpaantuvat.

Vanhan testamentin profeettakirjat ovat täynnä esi-isien varoituksia, joita ei yleensä kuunnella. Profeettoja pidetään usein ärsyttävinä hahmoina: he nostavat esiin asioita, joita emme haluaisi kuulla, sillä ne haastavat elämäntapamme. ”Ei kai tässä nyt ole aikaa tai tarvetta tehdä muutosta tuollaisten asioiden suhteen?”, ihmiset kysyvät ja jatkavat entiseen malliin. Profeetta hyväksytään profeetaksi yleensä vasta jälkeenpäin. Ketkä ovat nykypäivän Aamoksia tai Jesajia, jotka kehottavat ihmisiä kääntymään ja varautumaan, ennen kuin on liian myöhäistä?

Juutalais-kristillisten profeettojen sanomassa on kaksi ulottuvuutta, jotka liittyvät toisiinsa. Ensiksi, esi-isien viisaus kehottaa meitä varautumaan, Japanin kivipaasien tavoin. ”Ethän tiedä, mitä onnettomuuksia maassa vielä sattuu”, Saarnaajan kirja varoittaa (11:2). Suomessa on eletty vuosikymmeniä rauhan aikaa ja vaurastuttu ennennäkemättömästi. Mikä on meidän tilanteemme kriisivalmiuden suhteen? Mikä on Suomen huoltovarmuus? Jos äkkiä loppuu sähkö tai ruoankuljetukset sotkeentuvat, olemmeko me valmiita? Esi-isien viisaus varoittaa meitä ja kehottaa meitä varautumaan. Me emme saa laiskistua, me emme saa rakentaa elämäämme pelkästään normaalitilanteen varaan. Nykyajan kaikkien tavaroiden keskellä ovat yhä ruoka, juoma ja lämpö elintärkeitä, ja kriisitilanteessa kysytään, olemmeko turvanneet ne.

Toiseksi, profeetat ja esi-isät varoittavat meitä unohtamasta Jumalaa. Yksi kirkkovuoden ja maallisen kalenterin pysäyttävimmistä liittymäkohdista on itsenäisyyspäivään sijoitettu raamatunteksti 5. Mooseksen kirjasta: ”Kun saatte syödä itsenne kylläisiksi, kun rakennatte kauniita taloja ja asutte niissä, - - kun teille kertyy hopeaa ja kultaa ja koko omaisuutenne kasvaa, varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Herraa, Jumalaanne - -.” (5.Moos.8)

Varokaa ylpistymästä, kun vaurastutte, teksti varoittaa. Siihen on syynsä, että kristinusko koki nousukauden Toisen maailmansodan jälkeen. Moni koki, että kaiken kärsimyksen keskellä Jumala auttoi. Elämän perustilanne oli karusti muistissa: tuho uhkaa, asioista on pidettävä huolta ja on rukoiltava Jumalaa. Vähitellen nämä sukupolvet kuolevat ja kristinuskon asema on Suomessakin murroksessa. Onko väistämätöntä, että uusi kristinuskon nousu tapahtuu vasta uuden suuren kriisin kohdalla? Toivottavasti ei.

Vanhusten viisaus on arvokkaampaa kuin kulta. Vanhukset tietävät myös sen, mitä nuoremmat eivät halua hyväksyä, sen mitä markkinakoneisto ei siedä: on aikoja, jolloin odotettavissa ei ole parempaa, vaan huonompaa. Vanhus tietää, että kärsimystä ja kuolemaa on tulossa. Silti pitää elää, ja siksi hyvät hetket nousevat suurimpaan arvoonsa. Nykypäivänä tilanne on se, että luonnon kantokyky ylittyy, öljy hupenee ja edessä on suuria yhteiskunnallisia vaikeuksia. Niiden keskellä tarvitaan vanhusten viisautta: ei masentumista, mutta vaikeuksien hyväksymistä ja niihin varautumista. Tarvitaan realismia, optimismin ja pessimismin yhdistelmää. Tarvitaan toivoa: sellaista, jonka perustana on usko ja rakkaus. ”Älköön sydämenne olko levoton”, sanoo Jeesus; ”Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun.” (Joh. 14:1)

Virsi: 602: 1, 4, 6-7