Haudaniloinen

Aamuhartaus ke 22.01.2014
Panu Pihkala, pastori, Helsinki

Haudaniloinen

Muistatko, kun seisoit rivissä ja joku käytti joukon edessä valtaa epäoikeudenmukaisesti?

Tuo tunne, kun tietää sisimmässään, että pitäisi puuttua tilanteeseen, jonkun pitäisi puuttua, minunkin pitäisi puuttua – mutta kukaan ei puutu.

Tilanne on tuttu koulujen välitunneilta ja kaikkeen kiusaamiseen liittyen. Välitunnilla tapahtuvassa kiusaamisessa näkyy harvinaisen selvästi ihmisen ongelma: se näyttäytyy draaman kaltaisena, tavalla jonka kaikki tajuavat. Ongelman ydin on, Martin Luther Kingin kuvausta mukaillen: ”Pahinta ei ole se, että joku tekee pahaa, vaan se, että muut eivät puutu siihen.” Pahantekijät ovat yleensä vähemmistössä ja saavat valtansa siitä, että enemmistö ei uskalla puuttua pahantekoon. Jokaisella meistä lienee kokemuksia tästä, paitsi koulusta myös työpaikoilta.

Yksi pysäyttävä kertomus tällaisesta tilanteesta ja kristinuskosta on vankileiriltä Kiinasta toisen maailmansodan aikaan. Vangit olivat käyneet luvatonta kauppaa muurin yli, kaksi myyjänä toiminutta maanviljelijää oli jäänyt kiinni ja heidät oli ammuttu. Leiriä hallitsevat japanilaiset olivat yhä raivoissaan. Vangit kerättiin kahdessa osassa riviin. Ensimmäisellä kerralla rivissä oli sekalainen joukko länsimaisia ihmisiä, etupäässä protestantteja ja maallistuneita. Pienikokoinen mutta erittäin vihainen japanilainen upseeri räyhäsi rivin edessä miekka kädessään, huusi mitä ilmeisimmin uhkauksia vieraalla kielellä, tömisti maata ja yritti kaikkensa näyttääkseen mahdollisimman pelottavalta. Tapauksesta kertova Langdon Gilkey oli muiden mukana hiljaa ja peloissaan.

Seuraavaksi upseeri lähti leirin sairaalaan, josta huolehtivat vankeina olevat monta sataa roomalaiskatolista pappia ja munkkia. Vähän ajan päästä tapahtui jotain aivan kummallista. Outo, jyrisevä ääni vyöryi rakennuksesta. Ulkopuolella olevat vangit seisoivat kummissaan – ja kohta he näkivät, miten upseeri ja hänen vartijakaartinsa juoksivat rakennuksesta ulos pää painuksissa ja katosivat johonkin. Kun vangit menivät katsomaan rakennukseen, he löysivät satapäisen veljesjoukon nauramassa täysin keuhkoin.

Vähitellen selvisi, mitä oli tapahtunut. Upseeri oli pomppinut samalla tavalla miekka kädessään munkkien edessä, kunnes osa munkeista oli lähtenyt hiljaa sivusta kiertämään hänen taakseen. Kuin sanattomasta sopimuksesta muut lähtivät mukaan, he liikkuivat vähitellen upseerin ympärille, niin että yhtäkkiä tämä huomasi olevansa satojen munkkien ympäröimä. Miten hän reagoi? Mitä hän voisi tehdä? Munkkeja oli satoja, ja sitä paitsi he eivät totelleet hänen valtaansa, hänen auktoriteettiaan, vaan olivat alkaneet nauraa hänelle! Upseerille kävi kuten kiusaajille joskus käy koulun välitunnilla, silloin kun joukko on riittävän rohkea nauramaan vallankäyttöä yrittävälle: hän ei voinut mitään, hänen oli pakko luikkia pakoon häntä koipien välissä samalla kun munkit röhöttivät naurusta. He nauroivat kiusaajan pihalle.

Kun joku on oikein vakava, häntä kutsutaan haudanvakavaksi. Mutta on myös iloisuutta, joka on niin täysin vakavaa, että sitä voi kutsua haudaniloisuudeksi; tuo sana on olemassa muinaiskreikassa ja teologi Hugo Rahner nosti sen jälleen esiin. Haudaniloinen ihminen ymmärtää sekä kärsimyksen että ilon, hän ymmärtää elämän komiikan niin syvästi, että pahuuskin näyttäytyy uudessa valossa. Äskeisen tosikertomuksen munkit ilmensivät tätä elämänasennetta, haudaniloisuutta. He perustivat toivonsa elämää suuremmalle, ymmärsivät sekä kärsimyksen että komiikan, ja siksi he uskalsivat nauraa tuolle upseerille ase kädessään, joka oli toisille pelottava ja toisille koominen.

Kristittyä kutsutaan haudaniloiseen elämänasenteeseen. Hän saa samaan aikaan ottaa kaiken vakavasti ja olla ottamatta mitään liian vakavasti. Kaikessa ilossa on tragiikan tausta, kaikessa traagisuudessa on ilon tausta. Lähtökohtana on rakastaminen: tämän traagisen ja koomisen maailman rakastaminen, mikä ehkäisee kristittyä irrottautumasta siitä liikaa. Taustalla on Jumalan rakkaus maailmaa ja meitä kohtaan: koska meitä on rakastettu, me voimme rakastaa.

Jokainen vallan väärinkäyttäjä pelkää huumoria, ja jokaista suurta vallan väärinkäyttäjää vastaan taistellaan huumorin avulla. Taiteilijoiden keskuudesta nousee näiden teemojen suhteen yksi hahmo ylitse muiden: hahmo joka osoitti diktaattoreiden naurettavuuden, hahmo joka oman köyhän lapsuutensa vuoksi tunsi elämän tragedian, mutta silti luotti ilon ja rakkauden voimaan. Charlie Chaplinin tuotanto on parhaimmillaan haudaniloista taidetta, joka antaa kristitylle aina muistutuksia ja voimaa. Vaikka sydän särkyisi, hymyilkäämme silti. ”Autuaita ovat murheelliset”, sanoo Jeesus (Matt. 5:4).

(Musiikkia)