Japanin kivet

Aamuhartaus ke 29.01.2014
Panu Pihkala, pastori, Helsinki

Vanhojen viisaus

Japanin rannikolla seisoo lukuisia kiviä, joista osa on pystytetty yli 600 vuotta sitten. Autot suhahtavat osan ohi, osa on jäänyt takamaille, osassa on tekstiä, jota yhä luetaan. Kivet välittävät esi-isien viestin: ”Kun maanjäristys tulee, varokaa tsunameja, suuria hyökyaaltoja. Tulevat sukupolvet, älkää rakentako tätä kiveä lähemmäs rantaa, sillä aalto voi viedä kaiken mennessään.”

Näiden Japanin kivien kohtalo tiivistää ihmiskunnan ongelman. Me olemme kuolevaisia olentoja, jotka elämme vain hetken. Meillä on kiire, me yritämme saavuttaa päämääriä, me emme ehdi kuunnella aiempien sukupolvien varoituksia. Kun suuret maanjäristykset ja tsunamit iskivät Japaniin vuonna 2011, huomattiin karulla tavalla, että vain hyvin harva yhteisö oli pitänyt kiinni esi-isien kivien ohjeista. Tuho oli karmea, mutta ne harvat kylät, jotka olivat yhä noudattaneet varoituksia, säästyivät; samankaltaisella tavalla kuin ne toisten saarien alkuasukasheimot, joiden elämää myytit yhä ohjasivat. He tiesivät, että kun luonto näyttää tiettyjä merkkejä, on aika paeta vuorille. Nykymaailman teollistunut yhteiskunta epäonnistui väestönsä suojelussa, vaikka sillä on internet ja kaikki teknologia: alkuasukasheimot ja esi-isien viisaus onnistuivat.

Ihmisen suuri tragedia on siinä, että hän ei varaudu kriiseihin ja huonoihin aikoihin, etenkään jos ajat ovat kohtalaisen hyvät. Ihminen on ylioptimistinen: hän ajattelee, että jos suurta aaltoa ei ole tullut vuosisatoihin, niin eihän se nyt kai minunkaan elinaikanani tule? Pienemmässä mittakaavassa sama ilmiö näkyy vaikkapa tulipaloihin varautumisessa. Paloharjoitukset usein unohdetaan, varoittimista loppuvat paristot – ja sitten kun tulipalo sattuu, kaikki jää Herran haltuun. Tulipalon jälkeen paloharjoituksista pidetään tiukasti kiinni muutaman vuoden ajan, kunnes vähitellen muistot haalistuvat, kriisiä ja uhkaa ei enää muisteta yhtä hyvin, ja ihmiset herpaantuvat.

Vanhan testamentin profeettakirjat ovat täynnä esi-isien varoituksia, joita ei yleensä kuunnella. Profeettoja pidetään usein ärsyttävinä hahmoina: he nostavat esiin asioita, joita emme haluaisi kuulla, sillä ne haastavat elämäntapamme. ”Ei kai tässä nyt ole aikaa tai tarvetta tehdä muutosta tuollaisten asioiden suhteen?”, ihmiset kysyvät ja jatkavat entiseen malliin. Profeetta hyväksytään profeetaksi yleensä vasta jälkeenpäin. Ketkä ovat nykypäivän Aamoksia tai Jesajia, jotka kehottavat ihmisiä kääntymään ja varautumaan, ennen kuin on liian myöhäistä?

Juutalais-kristillisten profeettojen sanomassa on kaksi ulottuvuutta, jotka liittyvät toisiinsa. Ensiksi, esi-isien viisaus kehottaa meitä varautumaan, Japanin kivipaasien tavoin. ”Ethän tiedä, mitä onnettomuuksia maassa vielä sattuu”, Saarnaajan kirja varoittaa (11:2). Suomessa on eletty vuosikymmeniä rauhan aikaa ja vaurastuttu ennennäkemättömästi. Mikä on meidän tilanteemme kriisivalmiuden suhteen? Mikä on Suomen huoltovarmuus? Jos äkkiä loppuu sähkö tai ruoankuljetukset sotkeentuvat, olemmeko me valmiita? Esi-isien viisaus varoittaa meitä ja kehottaa meitä varautumaan. Me emme saa laiskistua, me emme saa rakentaa elämäämme pelkästään normaalitilanteen varaan. Nykyajan kaikkien tavaroiden keskellä ovat yhä ruoka, juoma ja lämpö elintärkeitä, ja kriisitilanteessa kysytään, olemmeko turvanneet ne.

Toiseksi, profeetat ja esi-isät varoittavat meitä unohtamasta Jumalaa. Yksi kirkkovuoden ja maallisen kalenterin pysäyttävimmistä liittymäkohdista on itsenäisyyspäivään sijoitettu raamatunteksti 5. Mooseksen kirjasta: ”Kun saatte syödä itsenne kylläisiksi, kun rakennatte kauniita taloja ja asutte niissä, - - kun teille kertyy hopeaa ja kultaa ja koko omaisuutenne kasvaa, varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Herraa, Jumalaanne - -.” (5.Moos.8)

Varokaa ylpistymästä, kun vaurastutte, teksti varoittaa. Siihen on syynsä, että kristinusko koki nousukauden Toisen maailmansodan jälkeen. Moni koki, että kaiken kärsimyksen keskellä Jumala auttoi. Elämän perustilanne oli karusti muistissa: tuho uhkaa, asioista on pidettävä huolta ja on rukoiltava Jumalaa. Vähitellen nämä sukupolvet kuolevat ja kristinuskon asema on Suomessakin murroksessa. Onko väistämätöntä, että uusi kristinuskon nousu tapahtuu vasta uuden suuren kriisin kohdalla? Toivottavasti ei.

Vanhusten viisaus on arvokkaampaa kuin kulta. Vanhukset tietävät myös sen, mitä nuoremmat eivät halua hyväksyä, sen mitä markkinakoneisto ei siedä: on aikoja, jolloin odotettavissa ei ole parempaa, vaan huonompaa. Vanhus tietää, että kärsimystä ja kuolemaa on tulossa. Silti pitää elää, ja siksi hyvät hetket nousevat suurimpaan arvoonsa. Nykypäivänä tilanne on se, että luonnon kantokyky ylittyy, öljy hupenee ja edessä on suuria yhteiskunnallisia vaikeuksia. Niiden keskellä tarvitaan vanhusten viisautta: ei masentumista, mutta vaikeuksien hyväksymistä ja niihin varautumista. Tarvitaan realismia, optimismin ja pessimismin yhdistelmää. Tarvitaan toivoa: sellaista, jonka perustana on usko ja rakkaus. ”Älköön sydämenne olko levoton”, sanoo Jeesus; ”Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun.” (Joh. 14:1)

Virsi: 602: 1, 4, 6-7

Voidaan paremmin kuin muut

Aamuhartaus to 30.01.2014
Petri Merenlahti, teologian tohtori, Helsinki

Onnea ja menestystä

Elämältä on tapana toivoa onnea ja menestystä. Viisaat vanhemmat toivovat sitä lapsilleen ja vastuulliset vallanpitäjät kansakunnille. Siitä kirjoitetaan kirjoja ja pidetään seminaareja.

Mutta mitä on onni, ja mistä menestys koostuu? Kulkevatko ne käsi kädessä, vai onko toisesta luovuttava toisen hyväksi?

Kolmisen vuotta sitten amerikankiinalainen professori Amy Chua kirjoitti kohukirjan nimeltä Tiikeriäidin taistelulaulu. Siinä hän väitti, ettei länsimaisten pehmoäitien pilalle hemmottelemista kullannupuista kasva kunnon menestyjiä. Lapselta kun pitää vaatia a-luokan suoritusta, ja aasialaiset tiikeriäidit ymmärtävät tämän. Heidän lapsensa eivät siitä välttämättä pidä, mutta Chuan mukaan se ei ole tarkoituskaan. Vanhemman tehtävä ei ole olla rakastettava vaan edistää lapsensa etua.

Ei taida olla yllätys, että tiikeriäiti herätti voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Nyt Chua on kirjoittanut uuden kirjan yhdessä miehensä Jed Rubenfeldin kanssa, ja keskustelu velloo kiivaana jo ennen kirjan ilmestymistä. Pariskunnan väite on, että kahdeksan kansanryhmää on Yhdysvalloissa ymmärtänyt menestyksen salaisuuden paremmin kuin muut ja heillä menee siksi selvästi muita paremmin. He tienaavat enemmän, heillä on parempi työ ja he pärjäävät paremmin erilaisissa kokeissa ja kilpailuissa. Tuohon kahdeksan eliittiin kuuluvat kiinalaisten lisäksi juutalaiset, mormonit, kuubalaiset, nigerialaiset, intialaiset, libanonilaiset ja iranilaiset. Kuten arvannette, tiikeriavioparia on tuoreeltaan syytetty rankoista yleistyksistä — samalla kun monia on mietityttänyt, mitä moinen menestys oikeastaan on ja mitä siitä kannattaa maksaa.

Chuan ja Rubenfeldin mukaan tiellä menestykseen tarvitaan kolmea asiaa: ensinnäkin tunnetta omasta paremmuudesta, toiseksi kalvavaa epävarmuutta ja kolmanneksi hyvää itsekuria. Menestyjät uskovat olevansa lähtökohtaisesti muita erityisempiä, tavalla tai toisella. Toisaalta he ovat myös epävarmoja pärjäämisensä suhteen ja tuntevat siksi jatkuvaa tarvetta kehittää itseään. Ja lopuksi, he ymmärtävät, ettei elämän ole tarkoitus olla kivaa, että mikään ei tule lahjaksi ja että jokainen on itse oman onnensa seppä — sen onnen, jonka menestys ihmiselle antaa.

Onko nyt siis niin — ja nyt tietysti vähän kärjistän — että menestys kasvaa ylimielisyydestä, riittämättömyyden tunteesta ja siitä, että pitää tunteensa kurissa? Ovatko ne onnen hinta? Ja mitä onni silloin on?

Kaksituhatta vuotta sitten muuan galileanjuutalainen rakennusalan yrittäjä laati kovasti toisennäköisen listan autuaimpien ryhmistä (näitäkin ryhmiä oli muuten kahdeksan). Näin hän opetti:
Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.

Näinköhän Jeesuksesta olisi ollut tiikerintekijäksi, luotsaamaan lapsia tai kansakuntia menestyksen tielle? Hänen valtakunnassaan kun moni asia näyttää olevan sen suhteen päälaellaan. Siellä hyvä ei ole kilpailtua vaan yhteistä, se kasvaa jakamalla ja sen voi saada omakseen vain jos lupaa, ettei haudo sitä itsellään vaan laittaa sen käyttöön. Silloin se ei ruostu eikä sitä voi varastaa, vaan se tuottaa ihmisille — niin, onnea.

Ja mitä tuo onni sitten Jeesuksen mukaan on? Se on valtakunta, jossa kenenkään ei tarvitse olla lohduton; jossa jokaisella on koti; jossa oikeudenmukaisuus toteutuu ihmisten välillä; jossa se joka katuu virheitään voi aloittaa alusta; jossa ihmisten pyrkimys totuuteen palkitaan sillä, että he oivaltavat korkeimman hyvän; jossa vallitsee rauha ja sovinto; ja jossa ihmiset ovat valmiita uhrauksiin sen puolesta, mikä on hyvää ja totta ja oikein.

Pienyrittäjänä Jeesus ymmärsi tavoitteellisen toiminnan tärkeyden. Autuaaksijulistuksiinsa hän aukikirjoitti sen, mihin hänen taivaallisen isänsä perheyrityksessä pyritään, millä menestystä mitataan ja mistä tiedetään, että se on saavutettu: onnekkaita ovat ne, jotka näkevät hyvän ja pääsevät osallisiksi siitä; ne jotka huomaavat, kun se pilkahtaa maailmaan myötätuntona, välittämisenä ja käytännön lähimmäisenrakkautena; ne jotka tarttuvat siihen ja antavat sille arvoa ja toivottavat sen tervetulleeksi elämäänsä; ne joilla on sille aikaa ja käyttöä. Heille Jeesus omistaa Toisenlaisen valtakunnan, hyvinvointivaltakunnan, valtakunnan, jonka menestyksen mittarina on rajattoman lähimmäisenrakkauden toteutuminen. Tosin sellainenkaan valtakunta ei tule ilmaiseksi, vaan silläkin on hintansa. Jos tavoittelee rakkauden lahjaa, voi joutua luopumaan tuloskuntoisen itsekkyyden eduista, ylemmyyskompleksista ja pakkomielteestä hallita omaa ja muiden toimintaa. Riittämättömyyden tunnekin voi kärsiä ja näyttämisentarpeen moottori pudottaa kierroksia.

Toisaalta rakastamisen lahja on tarjolla aivan kaikille, ratsastipa sitten aasilla tai tiikerillä. Siihen ei tarvita erityislahjakkuutta, ja alkupääoma voi olla pieni kuin sinapinsiemen. Hyvä on sinnikästä ja hyvä on sitkeää. Se itää kuivassakin maassa ja kukkii pimeänkin keskellä. Sen juuret ovat hyvässä ja anteliaassa Jumalassa, jonka rakkauden varasto on ehtymätön.

Onnea ja menestystä, tähänkin aamuun.

Haudaniloinen

Aamuhartaus ke 22.01.2014
Panu Pihkala, pastori, Helsinki

Haudaniloinen

Muistatko, kun seisoit rivissä ja joku käytti joukon edessä valtaa epäoikeudenmukaisesti?

Tuo tunne, kun tietää sisimmässään, että pitäisi puuttua tilanteeseen, jonkun pitäisi puuttua, minunkin pitäisi puuttua – mutta kukaan ei puutu.

Tilanne on tuttu koulujen välitunneilta ja kaikkeen kiusaamiseen liittyen. Välitunnilla tapahtuvassa kiusaamisessa näkyy harvinaisen selvästi ihmisen ongelma: se näyttäytyy draaman kaltaisena, tavalla jonka kaikki tajuavat. Ongelman ydin on, Martin Luther Kingin kuvausta mukaillen: ”Pahinta ei ole se, että joku tekee pahaa, vaan se, että muut eivät puutu siihen.” Pahantekijät ovat yleensä vähemmistössä ja saavat valtansa siitä, että enemmistö ei uskalla puuttua pahantekoon. Jokaisella meistä lienee kokemuksia tästä, paitsi koulusta myös työpaikoilta.

Yksi pysäyttävä kertomus tällaisesta tilanteesta ja kristinuskosta on vankileiriltä Kiinasta toisen maailmansodan aikaan. Vangit olivat käyneet luvatonta kauppaa muurin yli, kaksi myyjänä toiminutta maanviljelijää oli jäänyt kiinni ja heidät oli ammuttu. Leiriä hallitsevat japanilaiset olivat yhä raivoissaan. Vangit kerättiin kahdessa osassa riviin. Ensimmäisellä kerralla rivissä oli sekalainen joukko länsimaisia ihmisiä, etupäässä protestantteja ja maallistuneita. Pienikokoinen mutta erittäin vihainen japanilainen upseeri räyhäsi rivin edessä miekka kädessään, huusi mitä ilmeisimmin uhkauksia vieraalla kielellä, tömisti maata ja yritti kaikkensa näyttääkseen mahdollisimman pelottavalta. Tapauksesta kertova Langdon Gilkey oli muiden mukana hiljaa ja peloissaan.

Seuraavaksi upseeri lähti leirin sairaalaan, josta huolehtivat vankeina olevat monta sataa roomalaiskatolista pappia ja munkkia. Vähän ajan päästä tapahtui jotain aivan kummallista. Outo, jyrisevä ääni vyöryi rakennuksesta. Ulkopuolella olevat vangit seisoivat kummissaan – ja kohta he näkivät, miten upseeri ja hänen vartijakaartinsa juoksivat rakennuksesta ulos pää painuksissa ja katosivat johonkin. Kun vangit menivät katsomaan rakennukseen, he löysivät satapäisen veljesjoukon nauramassa täysin keuhkoin.

Vähitellen selvisi, mitä oli tapahtunut. Upseeri oli pomppinut samalla tavalla miekka kädessään munkkien edessä, kunnes osa munkeista oli lähtenyt hiljaa sivusta kiertämään hänen taakseen. Kuin sanattomasta sopimuksesta muut lähtivät mukaan, he liikkuivat vähitellen upseerin ympärille, niin että yhtäkkiä tämä huomasi olevansa satojen munkkien ympäröimä. Miten hän reagoi? Mitä hän voisi tehdä? Munkkeja oli satoja, ja sitä paitsi he eivät totelleet hänen valtaansa, hänen auktoriteettiaan, vaan olivat alkaneet nauraa hänelle! Upseerille kävi kuten kiusaajille joskus käy koulun välitunnilla, silloin kun joukko on riittävän rohkea nauramaan vallankäyttöä yrittävälle: hän ei voinut mitään, hänen oli pakko luikkia pakoon häntä koipien välissä samalla kun munkit röhöttivät naurusta. He nauroivat kiusaajan pihalle.

Kun joku on oikein vakava, häntä kutsutaan haudanvakavaksi. Mutta on myös iloisuutta, joka on niin täysin vakavaa, että sitä voi kutsua haudaniloisuudeksi; tuo sana on olemassa muinaiskreikassa ja teologi Hugo Rahner nosti sen jälleen esiin. Haudaniloinen ihminen ymmärtää sekä kärsimyksen että ilon, hän ymmärtää elämän komiikan niin syvästi, että pahuuskin näyttäytyy uudessa valossa. Äskeisen tosikertomuksen munkit ilmensivät tätä elämänasennetta, haudaniloisuutta. He perustivat toivonsa elämää suuremmalle, ymmärsivät sekä kärsimyksen että komiikan, ja siksi he uskalsivat nauraa tuolle upseerille ase kädessään, joka oli toisille pelottava ja toisille koominen.

Kristittyä kutsutaan haudaniloiseen elämänasenteeseen. Hän saa samaan aikaan ottaa kaiken vakavasti ja olla ottamatta mitään liian vakavasti. Kaikessa ilossa on tragiikan tausta, kaikessa traagisuudessa on ilon tausta. Lähtökohtana on rakastaminen: tämän traagisen ja koomisen maailman rakastaminen, mikä ehkäisee kristittyä irrottautumasta siitä liikaa. Taustalla on Jumalan rakkaus maailmaa ja meitä kohtaan: koska meitä on rakastettu, me voimme rakastaa.

Jokainen vallan väärinkäyttäjä pelkää huumoria, ja jokaista suurta vallan väärinkäyttäjää vastaan taistellaan huumorin avulla. Taiteilijoiden keskuudesta nousee näiden teemojen suhteen yksi hahmo ylitse muiden: hahmo joka osoitti diktaattoreiden naurettavuuden, hahmo joka oman köyhän lapsuutensa vuoksi tunsi elämän tragedian, mutta silti luotti ilon ja rakkauden voimaan. Charlie Chaplinin tuotanto on parhaimmillaan haudaniloista taidetta, joka antaa kristitylle aina muistutuksia ja voimaa. Vaikka sydän särkyisi, hymyilkäämme silti. ”Autuaita ovat murheelliset”, sanoo Jeesus (Matt. 5:4).

(Musiikkia)

Kameli ja neulan silmä ah to 09.01.2014

Aamuhartaus to 09.01.2014
Petri Merenlahti, teologian tohtori, Helsinki

Kameli ja neulansilmä

Jeesus sanoi kerran, että helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Nuo Jeesuksen sanat puhuttavat ihmisiä yhä edelleen, aina tämän tästä.

Joulun alla paavi Fransiscus kutsui kahlitsematonta kapitalismia hirmuvallaksi ja sai sillä aikaan pienen mediamyrskyn. Suomessa elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen moitti kotiluterilaisen papistomme samansuuntaisia kannanottoja sammakoksi saarnastuolista. Ovatko muka kaikki hyvätuloiset ahneita ja piittaamattomia? Sitäkö sielunpaimenet tahtoivat sanoa?

Toisaalta Apunen myös vastasi haasteeseen ja ilmoitti lahjoittavansa prosentin tuloistaan hyväntekeväisyyteen. Samalla hän kehotti muitakin hyvätuloisia talkoisiin kohtuuttomuuksien korjaamiseksi.

Eihän Jeesus mikään varsinainen talousmies ollut. Apostolien yhteisen kukkaronkin hän uskoi kavaltajan haltuun. Myös yhteiskunta oli toki silloin toisenlainen kuin nyt—vaikka maailmanlaajuisesti ajatellen kaikkein köyhimpien osa on yhä niin kohtuuton, että kivetkin sitä huutaisivat, jos paavi olisi vaiti.
Kamelin ja neulansilmän Jeesus otti puheeksi, kun häneltä kysyttiin, mikä on hyvää ja ikuista ja miten siihen pääsee käsiksi. Kysyjä, muuan nuorimies, oli evankeliumin mukaan paitsi rikas, myös Jeesukselle rakas. Ja rakkaus, se oli Jeesuksen ydinbisnes. Rakastakaa toisianne, hän toisti kyllästymiseen saakka, rakastakaa paljon, rakastakaa lähimmäistänne niin kuin itseänne, rakastakaa vihollisianne, rakastakaa niin kuin minä olen rakastanut teitä.

Evankeliumin mukaan hyvä syntyy rakkaudesta, kyvystä rakastaa, rakastamaan oppimisesta ja rakastetuksi tulemisesta, yhä uudelleen ja yhä uusin tavoin. Mitä enemmän rakkautta mitä useamman ihmisen osaksi, sitä enemmän hyvää maailmassa. Näin siksi, että rakkaudessa on kysymys jakamisesta, siitä ettei etsi vain omaa hyväänsä vaan asettaa toisen tarpeet omiensa edelle. Se ei aina ole helppoa. Siksi rakkaus vaatii rohkeutta – tai niin kuin Jeesus asian ilmaisee, uskoa. Sitä ettei anna pelon ohjata toimintaansa.

Pelko on evankeliumissa uskon vastavoima ja rakkauden verivihollinen. Usko kannattelee ja pelko upottaa. Usko siirtää vuoria ja pelko kaivaa maailmaan vuoren kokoisen kuopan. Pelko ajaa ihmiset etsimään turvaa omaisuudesta, aseista, elämästä muurien sisällä ja lukittujen ovien takana, erossa niistä, joiden kohtalo ei meitä liikuta. Erossa ja yksin – kuin kameli juuttuneena neulansilmään, yhä kapeammaksi käyvään mustaan aukkoon, josta valo ei pääse ulos, toisten ihmisten luo.

Jumalan valtakunnan lämpö oli Jeesukselle tuon kylmän itseriittoisuuden vastakohta. Jumalan valtakunnassa hyvä olisi yhteistä ja sitä jaettaisiin vapaasti kaikille, kullekin tarpeen mukaan. Sama näky inspiroi sittemmin myös Jeesuksen aikaansaavinta seuraajaa – apostoli Paavalia. Paavalin ihannekirkossa erilaiset ihmiset eläisivät kuin yhdessä ruumiissa: jos yhteen sattuu, niin kaikki tuntevat kipua. Rakkaudelle rakennetun kirkon muurit eivät suojaisi ihmisiä toisiltaan vaan välinpitämättömyydeltä, kyynisyydeltä ja pelolta.

Mutta miten ihmeessä tuollainen valtakunta voi toteutua? Todellisuushan on yleensä kovin toisenlainen. Ihmisen itsekkyys ja ne talouden realiteetit, tiedättehän.

Eikä Jeesus sitä helpoksi väittänytkään. Kameli on iso eläin ja neulansilmä kovin kapea. Hyvyys ei myöskään ollut Jeesukselle mikään suoritus tai ylpeilemisen aihe. Hänhän viihtyi julkisyntisten kanssa, eivätkä kaikki heistä olleet suinkaan huono-osaisia. Moralismia hän tuntui vierastavan. Kuka meistä on niin virheetön, että kelpaa toisten vikoja kauhistelemaan? Sydämettömyyttähän sekin on, yhtä lailla kuin välinpitämättömyys köyhiä kohtaan.

Mutta sen, miten lähellä toteutumista Jumalan valtakunta voi olla, sen Jeesus näytti omalla esimerkillään. Minne ikinä hän kulki, hän pysähtyi ihmisten luo, näki heidän arvonsa, välitti heistä ja viipyi heidän lähellään, olivatpa he sitten vauraita tai varattomia, pyhiä tai paatuneita, hyvin syöneitä tai spitaalin runtelemia. Jeesuksen silmissä he olivat kaikki yhtä luojanluomia, saman isän lapsia, osa Jumalan valtakunnan suurta yhteistaloutta. Jokaisen hyvinvointi oli tärkeää, ja jokaista tuli kohdella sen mukaisesti. Aina kun näin tapahtui, Jumalan valtakunnasta oli tullut hetkeksi totta.

Viime kädessä kysymys on siis näkemisestä, siitä miltä maailma näyttää neulansilmän toisella puolen. Onko siellä pelottava joukko ahneita muukalaisia vai paikka Jumalan lasten yhteisellä perheaterialla? Niin kuin Jeesus itse sanoi, silmä on ruumiin lamppu. Se, joka näkee valoa, täyttyy valosta ja kulkee valoa kohti. Se, joka näkee pimeyttä, jähmettyy paikoilleen, ettei joutuisi pimeyden nielaisemaksi. Pelko tukahduttaa valon. Pelon voittaminen vaatii rohkeutta, rohkeus vaatii uskoa ja usko on Jumalan lahja.

Jeesuksen puhe kamelista ja neulansilmästä hirvitti jo sen ensimmäisiä kuulijoita. Rikas nuorukainen luikki apeana pois. Opetuslapset ihmettelivät, miten kukaan voi pelastua. Ihmiselle se on mahdotonta, Jeesus myönsi, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista. Jumala näkee jokaisessa ihmisessä valon.

Jeesuksen mukaan Jumala on rakkaus, ja vain rakkaus voi karkottaa pelon, jota ihmiset tuntevat toisiaan kohtaan. Eikä silloin ole kysymys saavutuksesta vaan lahjasta. Kun rakkaus saa tilaa, se saa ihmiset näkemään toisensa Jumalan silmin, valoina maailmassa, korvaamattoman arvokkaina, rakastamisen arvoisina. Sellaisina, joiden hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään uhrauksia, joskus vaikeita ja vaativiakin, kuin kamelin matka neulansilmän läpi.

Virsi: 465:1-2, 4

Aamuhartaus ti 24.12.2013

Aamuhartaus ti 24.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Sitä tungosta! Laihat lehmät, muhkeat härät ja röyhkeät vuohet – onneksi lampaat sentään pysyivät vielä poissa, vuorilla laitumella. Ei siitä muuten olisi mitään tullut. Hyvä kun mahtuivat edes nurkkaan, seimen viereen tuohon, ihmiset, tulokkaat, uupuneet. Vaimo viimeisillään, nuori tyttö vielä. Mies huolehtivainen, mutta väsynyt hänkin. Vähissä varoissa näyttivät olevan, ja varomattomia. Lähteä nyt liikkeelle ilman tietoa yösijasta; eivät liene olleet mitään suurta sukuakaan kun ei löytynyt tämän kummempaa yökylää. No, tallihan tämä, mutta lämmin, jos ei nyt muuta.

Miten onkaan että sattuivat ajautumaan juuri tähän meidän aasien pilttuun viereen. Meitä kun ei pidetä oikein minään. Hakattuja ja haukuttuja olemme, ja kooltamme mitättömiä. Silti joudumme kantamaan vähillä ruuilla ja ruumenilla itsemme kokoisia taakkoja, niin kylmässä yössä kuin paahtavassa paisteessa.
Tätä aasina olemista muuten niin kestäisi, mutta onneksi ovat nuo lajitoverit. Yksinäisenä vain huutaisimme turhautumistamme ja ikäväämme, mutta jo kaksin viihdymme hyvinkin emmekä toden totta kilpaile keskenämme. Siksi kai oli ihan luontevaa että juuri me annoimme heille tilaa, samalla kun naudat kolistelivat parsissaan ja olivat täyttävinään koko tilansa ja vielä enemmänkin, ja vuohet levittäytyivät täyttämään lampaidenkin tyhjät sijat.

Ja siihen tulivat siis meidän seuraksi nämä ihmiset. Ja niinhän siinä kävi, että pitkä ratsastusmatka kivisiä vuoristoteitä teki tehtävänsä. Taisi supistella jo tullessa; yhtäkaikki synnytys alkoi kohtsiltään sinne meidän talliin päästyä. Talon naiset tulivat apuun, tottakai, ja siitä syntyi todellinen mellakka. Piti olla vettä ja liinakangasta. Miehet ajettiin pois, meitä eläimiä sysittiin tietysti tieltä meitäkin, mutta takaisinhan me tulimme sitä mukaa heti. Ja terve poika syntyi, siinä tallissa, sinä yönä.

Ja siitä minä tahdon kertoa. Siitä että vaikka se karjasuoja oli täynnään meikäläisiä komeampia, tuottoisampia, voimakkaampia ja tärkeämpiä eläimiä, ja vaikka sinne tungeksi miten paljon ihmisiä. Me aasit olimme kuitenkin antaneet tilaa, ja olimme siis lähimpiä, ja saimme sitten pysyäkin siinä ja olla todistamassa ihmisten ja meidän muiden luontokappaleiden elämän yhtaikaa vaarallisinta ja pyhintä hetkeä, syntymää. Siis me, pahaiset me.

Ja jo ennen keskiyötä lapsi oli pesty ja kapaloitu ja nukkua tuhisi tyytyväisenä siinä seimen kesäntuoksuisilla heinillä.

Majatalon meteli oli pihan toisella puolella jo yöksi hiljenemässä. Se nyt mikään ihme, mutta myös äsken vielä niin meluinen tallikin kävi hyvin hiljaiseksi. Ikään kuin näkymätön luuta olisi pyyhkäissyt meidät kaikki vaiti, niin ihmiset kuin eläimet.

Ja ehkä emme olisi sitten muuten kuulleetkaan sitä merkillistä, kuvaamattoman kaunista ja heleää laulua jokaalkoi kuulua ylhäältä kaukaisemman laitumen suunnasta jonne kuun valokin näytti osuvan ihan taianomaisella tavalla.

Ja ehkä emme olisi heti havainneetkaan meidän paimenia, jotka tulivat yhtenä rymähdyksenä sieltä samaiselta rinteeltä, aivan palavissaan, nuo meidän Herramme pienimmät, rammat ja vanhat ja poikaset, ihmiskunnan aasit siis, työjuhdat, taljoihin verhoutuneet, kovin jalkapohjin, tyhjin vatsoin,
mutta täynnä samaa ihmetystä ja hiljaisuutta kuin me, jotka jo olimme nähneet mutta emme vielä ymmärtäneet, ennekuin nämä paimenet, nämä pohjimmaiset ja perimmäiset, meikäläiset mutta ihmiset, alkoivat hapuillen kertoa siitä mitä siellä laitumella oikein oli tapahtunut.

Ja siitäkin minä vielä tahdon ehtiä kertoa, että ne olivat nämä paimenet, jotka olivat nähneet ja kuulleet mitä Herra Sebaotilla, Sotajoukkojen Herralla oli asiaa, ja miten tarkkaan hänen lähettiläänsä oli ohjannut heidät tänne, nämä paimenet, vähempiarvoiset kaikista, eivät oppineet rabbuunit, eivät itseään täynnä olevat kirjaviisaat, eivät papit eivätkä leviitat, vaan nämä paimenet saivat ensimmäisen mahdollisuuden edes yrittää ymmärtää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Yksikään kuningas ei ollut vastaanottamassa vertaistaan. Yksikään rikas mies ei ollut solmimassa suhteita tulevaan vaikuttajaan.

Olimme vain me. Ja sillä oli merkitystä. Sillä on.

Että ne paimenet saivat Herran sotajoukon tehtävän. Että me aasit saimme Herran palvelijan tehtävän. Että sitten tulivat kalastajat ja kavaltajat ja muut hylkiöt. Että siitä lapsesta tuli kuin tulikin kuninkaiden kuningas ja vaikuttajien vaikuttaja. Että mikään ei sen jälkeen ollut niin kuin sen ihmisjärjen mukaan olisi pitänyt olla. Vaan paljon enemmän -

Kaikesta tästä tahdoin kertoa, koska vaikka se kerrotaan joka vuosi, se unohtuu niin helposti.
Että lapsi, joka syntyi,
on kokonaan ihminen ja kokonaan jumala,
oikeasti syntynyt,
ja hänen takiaan taivaalliset sotajoukot eivät koskaan lopeta taisteluaan,
ennenkuin kaikki on hyvin,
vaan suojelevat sinua,
ja se lapsi,
hän on sinun kanssasi kaikki päivät
maailman loppuun asti.

(musiikkia)

Aamuhartaus ma 23.12.2013

Aamuhartaus ma 23.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Olen viemässä pyhää perhettä pakoon. Josef, Maria ja pieni vauva Jeesus.
Nopeasti kokoon kasatut vaatteet. Vähän vettä, vielä vähemmän evästä,
yön selkään, pakoon pahaa, joutuin, joutuin… Ne nuokkuvat tässä minun selässäni, tuo taluttaa, varoo ettei pimeässä ja kiireessä kompastu…

Hullu kuningas Herodes hakkauttaa poikavauvoja hengiltä siellä kotona. On lähdettävä, on pelastauduttava. Syntymällään tuo pieni lapsi aiheutti monien kuoleman, niin sanotaan…
Pakoon. He, silloin, pakoon joulun ihmettä. Me, nyt, pakoon joulun ilmettä.

Mitä me oikein pakenemme, kun me joulua pakenemme?
Pettymystäkö? Kun joulu ei millään koskaan enää ole niin kuin ennen.
Kun se ei vain tavoita niitä Oikean Joulun mittasuhteita, sitä lapsuuden joulun täydellisyyttä ja taikaa. Kun koko vuoden erillään elänyt suku ei sopuistukaan kerralla. Kun lapsilla onkin kiire toiseen mummolaan. Kun ne eivät edes soita.
Pelkojako? Kun lapsuusjoulut ovat päinvastoin olleet täynnä pettymyksiä,
Lahjoja joita ei tullutkaan. Vääriä lahjoja. Riitaa. Nyt uusintana.
Riittämättömyyttä? Kun mikään ei ole tarpeeksi. En minä eivätkä muut. Mikään ei riitä, kukaan ei kiitä. Pizzaa sitten, kun ei puuro kelpaa.
Rauhattomuutta? Kun oikeastaan haluaisi vain sen kirjan ja hiljaisen talon ja vähän suklaata. Että joku suostuisi heräämään kanssani aamukirkkoon. Että nuoret malttaisivat olla kotona edes aaton. Että ei tarvitsisi tänäkin vuonna käydä sukulaisissa uupumiseen asti. Ajatus aurinkoisesta hiekkarannasta ja ikivihreistä palmuista rapisevien kuusten sijaan houkuttaa.

Joulu on meille velkaa koko vuoden yhteisyyden, ystävyyden, rakkauden, hellyyden, hemmottelun ja synninpäästön. Jouluna meidän kuuluu olla onnellisia. Jouluna mikään ei saa olla pahaa tai väärin, tai joulu ei ole oikea joulu – eikä siten Jeesuskaan mikään oikea Jeesus.
Vähemmästäkin säikähtää. Vähemmästäkin lähtee pakoon. Ja lähteköön, se joka juuri nyt pakkaa laukkujaan, se joka juuri nyt ei kestä enää yhtään joululaulua, se joka etsii ihan uutta joulumaata kun vanhassa on kaikki rikki, se joka nääntyy ilman aurinkoa. Lähteköön rauhassa ja rauhassa, iloisena ja iloon.
Mutta kysymys jää silti olemaan. Miksi paeta?

Miksi olemme rakentaneet itse itsellemme sen ansan, josta sitten joudumme rimpuilemaan irti? Eikö sitä voisi mitenkään korjata ja muuttaa? Eikä joulun kanssa pääse vähemmällä sinuiksi kuin lähtemällä pois ja jättämällä sen yksin?
Ihmisillä on merkillinen halu, kyky ja taipumus tehdä elämästä elämää suurempi. Tämä Herodes, esimerkiksi, ei tiettävästi suinkaan tapattanut kaikkia poikavauvoja. Hän tappoi vain omat poikansa. (Sekin riitti tekemään hänet hulluksi.) Mutta tarina teki maailman kuuluisimmasta pakomatkasta vielä suuremman.

Samalla tavalla me suurentelemme elämäämme vaikuttavia asioita ja päätöstemme perusteluja. Joulustakin olemme siis jo pitkään olleet saamassa aikaan megaluokan ongelman, sen sijaan että se saisi rauhassa olla se mikä se on: yhtaikaa ihmisen kokoinen ja häntä suurempi suuren ilon juhla.

Aatonaatto.

On paljon, mitä pitäisi ehtiä, mutta jonka voi jättää sikseen. Sen ehtii päättää vielä nyt. Sen ehtii olla ehtimättä vielä nyt. Voi kääntyä kohti jouluaamua. Voi jopa ohittaa aattoillan, jos ei ehtinyt sitä pakoon. Voi antaa joulun tulla – ja mennä. Tai tulla- ja jäädä.

Nämä pakolaiset, joita kannan, ottivat matkalleen vain sen, mikä on välttämätöntä. He olivat jo oppineet matkustamaan vähin tavaroin; eivät he saaneet Betlehemiinkään kuljetetuksi kuin ihan tarpeellisimman.

Yhden päivän päästä on jouluaatto. Kahden yön kuluttua valkenee jouluaamu. Moni huokaisee silloin: Pahin on ohi. Vaikka oikeasti silloinhan joulun koko idea alkaa kehkeytyä, jouluaamusta pääsiäisaamuun ja siitä ikuisen elämän aamuun

Nämä pakolaiset, joita kannan, olivat siinä missä olivat. Enkelit olivat ne, jotka tulivat, jotka lähestyivät ja laskeutuivat, jotka tekivät tapahtumien merkityksen ymmärrettäväksi. Liike lähti taivaasta. Lapsi oli aloillaan, paimenet ja eläimet tulivat heidän luokseen. Ensimmäisen joulun pyörre oli kohti tallia, kohti tapahtumien keskipistettä, kohti pyhää.

Sen luokse voi yhäkin pyrkiä. Ei pyhää tarvitse paeta; pahaa voi.

Nämä pakolaiset, joita kannan, vaeltavat kohti pyhää, kohti arvaamatonta elämää, kohti kutsumusta ja kärsimystä, kohti suurta iloa ja vapautta, kohti tyytymistä ja rauhaa.

Kun tämä pieni poika syntyi, enkelit tulivat tänne meidän luoksemme ja lupasivat maan päälle rauhaa. Voi olla, että se ei tunnu todelta juuri nyt.

Olo on kiireinen ja rauhaton, maailmalla soditaan.

Silloin tämä pieni poika tulee tänäkin jouluna katsomaan meitä tarkasti ja samalla lempeästi, kun hän sanoo: ”Minun rauhani minä annan teille. En niin kuin maailma antaa. Minä annan teille Jumalan rauhan, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi.”

(Musiikkia)

Aamuhartaus pe 20.12.2013

Aamuhartaus pe 20.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Tämä on tarina aasista ja rististä.

”Tuokaa minulle aasi”, Jeesus sanoi. Ja opetuslapset löysivät vaatimattoman aasinvarsan, ja toivat sen hänelle, ja niin Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin kansanjoukkojen hurratessa, kuten profeetat olivat ennustaneet. Ja pieni aasi oli tehtävästään hyvin hämmentynyt ja hyvin ylpeä ja seurasi Jeesusta kaikkialle.

Viikkoa myöhemmin kaikki oli toisin: Jeesus oli tuomittu kuolemaan, ja hän raahasi ristinpuuta horjahdellen kohti mestauspaikkaa. Häntä ennen ylistäneet kansanjoukot piirittivät hänet nyt uhkaillen ja pilkaten. Pikku aasi kulki levottomana Jeesuksen perässä ja olisi välttämättä halunnut auttaa rakasta isäntäänsä kantamaan raskasta ristiä, mutta se sysättiin syrjään: ”Pois tieltä, halpa elukka!”

Mutta aasipa on sitkeä eläin, ja nin se pääsi kuin pääsikin Pääkallokukkulalle asti, ja jäi sinne ääneti ja liikkumatta katsomaan ristiinnaulittua Herraansa vielä silloinkin, kun kaikki muut olivat lähteneet pois. Kun sekin sitten lopulta kääntyi lähteäkseen hiljaa auringon juuri laskiessa, heitti risti varjonsa sen ylle, sen pörröiseen niskaan ja karheaan selkään. Siitä lähtien kaikki aasit ovat kantaneet selässään ristiä sen rakkauden ja kestävyyden merkkinä, jota nämä Luojan nöyrimmät luontokappaleet osoittivat Jumalan poikaa kohtaan.”

Se oli tarina aasista ja rististä.
Aasi on näiden aikojen eläin.
Se kantaa Jeesusta adventin kuninkaana.
Se todistaa Jeesuksen syntymää joulun lapsena.
Se auttaa pyhän perheen pakoon.
Ja tämän vanhan, pienen kertomuksen mukaan se on mukana myös silloin, kun joulu täydellistyy pääsiäisessä, kun Jumalan syntyminen ihmiseksi saa päätepisteensä ihmisen kuolemisessa Jumalaksi.
Aasi on mukana alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Jeesuksen elämänkulussa se edustaa meitä, sinua ja minua.

Mekin kannamme kastettuina Kristuksen ristiä, ja se kantaa meitä. Mekin olemme taviksia taivaallisessa näytelmässä, joka tapahtuu täällä maan päällä. Mekin pystymme rakastamaan niin, että se jättää meihin pysyvän jäljen - pystymme, koska meitäkin Jeesus rakasti niin paljon. Pikkuinen aasi seurasi Jeesusta loppuun asti ja kantoi rohkeasti rakkauden taakan. Mitähän taakkaa sinä, ystäväni, kannat, se saattaisi tänään, joulun alla aprikoida.

Ettei vain sisimpääsi olisi jäänyt lapsuuden ajoilta kysymys ”Onko täällä kilttejä lapsia?!” Kauhistuttava ja paljastava kysymys joka kiskaisi hetkessä mieleen kaikki koko vuoden mittaan tehdyt isot ja pienet rikkeet ja kujeet, ja sitten sitä oli hetken, pienen mutta hirvittävän hetken ajan ihan varma siitä, että kaikki se on tiedossa ja mihinkään en kelpaa ja lahjojen sijaan tulee rangaistus.

Vaikka olet jo ihan aikuinen. Vaikka et ole uskonut joulupukkiin vuosikymmeniin. Vaikka kyseenalaistat koko kiltteyden käsitteen. Vaikka olet ihan sinut itsesi kanssa, niin kuin on tapana sanoa. Silti. Kannatko sinä kelpaamattomuuden vai rakkauden taakkaa? Tuomion vai toivon? Omaa kuormaasi vai muiden murheita?

Onko risti sinun niskanahassasi rakkauden merkki vai syyllisyyden sinetti? Onko joulu sinulle rauhan vai levottomuuden juhla? Jeesus kutsui aasin palvelukseensa. Hän oli ilmeisen hyvä isäntä, koska aasi, tuo itsepintaisin ja itsenäisin kaikista elikoista, kiintyi häneen ihan heti. Se kiintymys kesti myös maineen ja kunnian suhdanteet. Ystävää ei jätetä. Häntä seurataan läpi kaikkien vaiheiden.

Se on myös joulun sanoma, pitkänäperjantaina koeteltu ja todistettu. Jeesus ei syntynyt vain viettämään hilpeitä synttäreitä kuusen kakkukynttilöiden loisteessa. Hän syntyi myös vaeltamaan sinun kanssasi koko sinun elämäsi. Hän suostui tarvitsemaan sinua ja kesyttämään sinut kiintymään itsensä. Hän ei jättänyt sinua yksin silloinkaan kun hänet oli jätetty yksin. Ja hän siunasi ristillään sinut, ystävänsä.

Ristin merkki on siunauksen, ei syyllisyyden merkki. Se on kutsumisen, ei kohtuuttoman taakan merkki. Se on rauhan, ei levottomuuden merkki. Se on vastaus, ei enää kysymys.

On kunnia kantaa rakasta taakkaa. Sitä, josta Jeesus lupaa:

”Minun taakkani on kevyt”. Rakas taakka ei ole raskas. Väkisin otettu ja pakosta annettu on painava. Liian painava.

Pieni aasi ei voinut väistää tehtäväänsä, mutta se kävi sille ajan mittaan rakkaaksi. Me emme voi väistää joulua, mutta voimme antaa sen tulla ajan mittaan armolliseksi. Adventti on pitkä matka syntymästä kuoleman kautta syntymään, riemusta murheen kautta suurteen iloon. Pieni aasi halusi kiittää sillä ainoalla tavalla jonka osasi: kantamalla ystävänsä taakkaa. Me voimme kiittää samalla tavalla: antamalla joulussamme tilaa toisillemme.

Pääsiäinen on siunannut meidät joulussamme ahertavat, riemuitsevat, murehtivat, harkitsevat ja kiirehtivät ristin merkillä. Meidät on siunattu jouluun.

(Musiikkia)

Toinen vuosikerta

Tämän halusin kuulla  uudelleen 1.1.2014

Jumalanpalvelus Kiimingin kirkosta klo 10

Saarnaajana ja liturgina kirkkoherra Pauli Niemelä. Avustavana pappina Juha Tahkokorpi. Diakonin tehtävät: Erja Haho. Esirukousavustajina Markku Kosola ja Eila Honkanen. Tekstinlukijoina Jarmo Tihinen ja Paju Kulmala. Urkurina Risto Ainali. Kanttorina sekä Kiimingin seurakunnan kamarikuoron johtajana Jarkko Metsänheimo. Viulu: Lotta-Maria Heiskanen. Virret: ... Lisää

Toinen vuosikerta

Ensimmäinen lukukappale

Jes. 43: 1-3

Ja nyt - näin sanoo Herra,
joka sinut loi, Jaakob,
joka sinut muovasi, Israel:
- Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun.
Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi,
kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse,
sinä et pala
eikä liekki sinua polta.
Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.
Minä, Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi.

Evankeliumi

Joh. 14: 12-14

Jeesus sanoo:
    ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.”

Joulukonsertti

Andrea Bocelli [Christmas songs with photos for relaxing] 

 

 

  The Three Tenors Christmas Concert Viena 1999), ful

 

andre rieu christmas around the world 2005

 

 

Aamuhartaus to 19.12.2013 Hilkka Olkinuora

Aamuhartaus to 19.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Meitä aaseja pidetään tyhminä eläiminä, tyhminä ja pahantapaisina.
Tavallinen kuva meistä on se, että olemme jostain syystä pääättäneet pysähtyä, ja siinähän sitten pysymme, vaikka isäntä kuinka potkisi,
piiskaisi, huutaisi ja haukkuisi. Laiska, kovakorvainen ja tyhmä.

Maailman tunnetuin aasi taidan olla minä, kylläkin ihan isäntäni ansiosta.
Hänen nimensä on Bileam. Hän tulee jäämään maailmanhistoriaan vain yhdestä syystä: siitä että hän luuli että aasit ovat tyhmiä. Minun ansiostani siis.
Olimme nimittäin lähteneet matkaan vähän vaivihkaa ja luvatta. Tiesimme kumpikin, että Jumalalla oli ihan toiset ajatukset. Mutta ihmisten tapaan Bileam päätti tehdä mitä hän itse tahtoo, ja niin siis livahdimme tiehemme.
Jo lähes ensimmäisessä mutkassa pysähdyin. Se ei isäntää ilahduttanut. Hän varmaan pelkäsi että meidät otetaan kiinni – ja niin sain
kepistä, oikein olan takaa, selkään ja koiville. Kipein kavioin oli pakko jatkaa. Kunnes pysähdyin taas. Kapeasta paikasta ei millään päässyt ohi.
Mutta taas viuhui Bileamin piiska, ja minkäs sille polo kuormajuhta voi.
Eteenpäin siis taas, turkki veressä, silmät vesissä.
Mutta sitten tuli lopullinen pysähdys. Vajosin kauhusta polvilleni. Bileamko siitä riehumaan! ”Tapan sinut, sinä hyödytön elukka! Ylös siitä!”
Silloin oli jo aasin pakko avata suunsa. Kiireessä kouhottaessaan ja omien suunnitelmiensa sokaisemana isäntä kun ei ollut nähnyt sitä ,mitä minä, nöyränä lönkyttävä eläin, olin ehtinyt nähdä:
Enkelin.
Joka oli joka käänteessä tupsahtanut siihen tielle, eteen, esteeksi ja pönkäksi, sanomaan ettei siitä pidä mennä. Että koko lähteminen oli huono idea, Jumalan tahtoa vastaan, ja matkan jatkaminen suoranainen synti. Että pysähdy, Bileam, ja kuuntele omaatuntoasi, ja käänny takaisin!
Lopulta enkeli oli jo joutunut ottamaan esiin miekkansa ja uhkaamaan sillä Bileamia, joka ei siis tohottamiseltaan nähnyt koko olentoa ollenkaan.
Ja jos isäntää uhkaa hengen menetys – kyllä silloin jo aasikin puhuu.
Jumalan tahto saa toden totta joskus aika merkillisiä sanansaattajia….
Mutta kiireinen ei sitä sanomaa ehdi kuulla, ei ehdi nähdä enkeleitä.
Sitä luulee että koko ajan on tehtävä ja saatava enemmän.
Että ainoa autuaaksitekevä on kasvu ja taas kasvu.
Että totta on vain tiede, tieto ja tehokkuus.
Että mitä nopeammin suoriutuu, sen pitemmälle pääsee.
Että jos ei juokse, jää paikalleen.
Että jouluna on oltava kaikki mitä aina ennenkin ja lisää.

Me aasit tiedämme paremmin.
Että silloin on pysähdyttävä, kun ei tiedä mihin suuntaan on mentävä.
Että jos vastausta ei ole, se ei vain ole vielä valmis.
Että totta ovat myös unelmat, usko, ideat, ihmeet, ilmestykset.
Että sitkeydellä pääsee pitemmälle kuin ryntäilemällä.
Että joulu tehtiin aikanaan aasintallin ja se riitti ihan hyvin.

Juuri nyt ihmisillä näyttää olevan kiusaus olla ihan bileamina.
Kauhea hoppu toteuttaa jotakin päänsisäistä suunnitelmaa:
minäitse tahtoo tarvitsee ehtii vaatii osaa maksaa.
Vai toteuttavatko he päinvastoin muiden odotuksia?
Tai sitä mitä he luulevat muiden odottavan?
Ja jos kaikki ei mene vauhdilla ja oikein, silloin saa aasi kyytiä.
Se, joka kieltäytyy jatkamasta matkaa silloin kun suunta
on hukassa.
Se, joka haluaa pysähdellä kyselemään, mikähän olisi oikeus
ja kohtuus; mikähän olisi Jumalan tahto tässäkin asiassa.
Se, joka näkee miten hätäinen ihminen riuhtoo kiireessä
vielä yhden lahjan jollekin joka oli päässyt unohtumaan.
Se, joka näkee miten kulutuskuvaelmalla haudataan sisimmät,
ujot toiveet siitä että kelpaisi ihan näin, tällaisenaan,
ilman ostamisia ja osaamisia.

Ei ole ollenkaan helppoa olla aasi, ainakaan aina.
Ilmoittaa että on epävarma. Että ei osaa eikä tiedä.
Että tarvitaan aikalisä.
Saati että nyt tarvitaan rukousta ja Raamattua,
hiljaisuutta ja Hengen läsnäoloa.
Vähemmästäkin sivalletaan pilkan piiskalla.
Miten kävisi kansantalouden? Miten pysyy työpaikka?
Miten kotiin ehtisi joulu?
Jos kaikki siis vain aaseilisivat.

Mitenköhän? –
Aasissa on joulun evankeliumi.
Se, joka kulkee Jumalan tahtoa kysellen,
se, joka etsii enkeleitä,
se, joka pysähtyy silloin kun Herra häntä puhuttelee,
se myös kokee Jumalan tahdon ja johdatuksen elämässään,
ja kuulee mitä Jumalalla on sanottavanaan.
Hän voi olla erehtynyt ja eksyksissä,
mutta hänelle näytetään tie, totuus ja elämä.

Ehkä tänään
sinunkin tiesi varressa on enkeli,
jolla on sinulle asiaa.
Olihan hänellä asiaa aasillekin.
**
(Musiikkia)

Aamuhartaus ke 18.12.2013 Hilkka Olkinuora

Aamuhartaus ke 18.12.2013
Hilkka Olkinuora, pastori, Inkoo
(Musiikkia)

Minulla on ilo tuoda Jumala Jerusalemiin.
Hän valitsi minut, aaseista pienimmän ja kömpelöimmän - Jeesus.

Tietysti satuin olemaan oikea aasi oikeassa paikassa.
Ei niin että kunniatehtävä olisi ollut oma ansioni.
Minua ei kutsuttu toteuttamaan itseäni.
Minut pyydettiin toteuttamaan Jumalan suurta suunnitelmaa,
niin suurta etten sen alusta tiedä, enkä sen loppua näe.
Mutta minä olen nyt se joka saa tuoda Jeesuksen Jerusalemiin.

Hän osaa käyttää mediaa taitavasti. Sosiaalista mediaa.
Synagogissa sipistiin jo ennalta. Kansanjoukot kohisivat.
Pääsiäisen viettäjät aavistelivat jotain erikoista.

Lisäksi hän rakensi viestinsä pohjalle joka oli kaikille tuttu.
Profetialle. Vanhan testamentin lupauksille. Taas kerran.
Hän tuli tekemään sen mikä ihmisiltä oli jäänyt tekemättä.
Hän tuli olemaan se joka Jumalalta oli jäänyt olematta.
Hän tuli olemaan täyttymys. Pelastaja. Vapauttaja.
On helpompaa olle se, jota odotetaan, josta jo tiedetään,
joka on jo tarinoista tuttu.

Profeettojen mukaan pelastaja tulee vaatimattomasti aasin selässä.
Siksi siis minä olen nyt tässä.
Kamelit, ne ovat kapitaalin ja kauppamiesten korskeita kulkuvälineitä,
kalliita ja kauheita, vaappuvia ja heliseviä.
Hevosten selässä taas korskuu maallinen valta, esivalta,
ja pitää sieltä ylhäältä, turvallisesta korkeudestaan kuria,
keihäin ja kavioin.
Me aasit olimme ja olemme matalia, maantasaisia,
sisukkaita ja ahkeria.Työjuhtia. Taviksia. Arkiset aasit.

Koska se oli hänen viestinsä meille:
Jumalan valtakunta on tulossa maan päälle,
tähän tavalliseen elämään.
Niin yksinkertainen viesti, että sen aasikin ymmärtää:
Ei valtaa eikä kultaa. Vaan rauhaa päälle maan.
Helpompi tuon kaapinkokoisen kamelin on päästä neulansilmän läpi
kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan.
Hyvähän tuon orhin tuossa on korskua, mutta taivasosuutta sen omistaja ei koskaan pysty ostamaan.

Jumalan valtakunta ei ole paikka maan päällä eikä taivaissa.
Jumalan valtakunta on hänen herruuttaan,
hänen tahtonsa mukaista elämää, niin täällä kuin tuonpuoleisessa.
Ei valtaa eikä kultaakaan. Vaan rauhaa. -

Väkijoukon läpi on hankala päästä.
Mediakohu on tehnyt tehtävänsä.
Puista raastetaan oksia. Niitä heitetään eteeni,
niitä ja vaatteita.
Huudetaan Hoosianna! Hoosianna!
Herra, auta! Kuningas, auta!
Nämä globalisaation, valtioiden valtapelin
ja kansainvälisen kaupan suhdanteiden riepottamat ihmiset
ovat saaneet kyllikseen.
Heitä on väheksytty, verotettu ja heille on valehdeltu.
Heitä ovat hevoset polkeneet jalkoihinsa ja poliitikot
tyhjillä puheillaan.

Ei ihme, että he ovat nyt vallan villeinä.
Heidän aikansa on nyt tullut! Varmastihan se on tullut?!
Nyt, eikä joskus myöhemmin!
Me haluamme vapauden heti, kaikki heti nyt,
kertakaikkisen ihmisarvon palautuksen,
kaikille leipää ja työtä, ikuisen joulun!
Valtaa – loistoa – kultaa – kunniaa. Vihdoinkin!
Taivas maan päälle!
He ovat lukeneet Raamattunsa niin kuin sorrettu lukee:
Me saamme hyvityksen Messiaassa! Maailmanjärjestys
pannaan nyt uusiksi! Tulot tasan! Valta meille!

Minä lonksutan hiljaa eteenpäin.
Väistelen ilmassa viuhuvia viherkasveja.
Minulla on aikaa miettiä.

Mitähän ratsastajani mahtaa miettiä?
Näitä ihmisiäkö? Varmasti.
Heidän ahdistustaan, ahkeruuttaan, ansioitaan, avuttomuuttaan…
Jouluako, syntymäpäiväänsä ? Varmasti.
Sekin oli profetioiden täyttymys, ennusmerkkien kohtaaminen,
tähtien liitto tämänpuolisen kanssa,
enkelten ja ihmisten suuri, ihmeellinen yö.
Silloin maan päälle luvattiin rauha. Rauha.
Enkelit lauloivat rauhaa. -

Rauhasta ei juuri nyt ole tietoakaan.
Juhla on tulossa. Ihmiset ovat ihan vauhkoina.
Minä en. Sillä minulla ei ole kiire. Ei meillä kummallakaan.

Tämä minun ratsastajani on tullut tekemään Jumalan valtakuntaa.
Sitä rakennettiin jo vuosituhat sitten,
kun viisaat miehet kirjoittivat, että miekoista taotaan auroja,
sodan välineillä tehdäänkin ruokaa,
ja pieni sisukas aasi
on siinä työssä kauppiaiden kameleita
ja herrojen hevosia tärkeämpi.
Sitä rakennetaan vielä tuhansia vuosia.
Sillä kauan kestää, ennen kuin ihmiset ovat muttuneet niin paljon,
että maailmassa on enää vain yksi tapa olla ja elää,
yksi tapa kohdata ja kunnioittaa,
yksi tapa rakastaa ja rukoilla –
Jumalan tahdon mukainen tapa.
Rauhan tapa. Rakkauden tapa.
Jumalan valtakunnan tapa.

Tässä siis mennä kopsuttelen.
Huutakaa te Hoosiannaa! Apu on kyllä tulossa,
mutta kenties toisella tavalla kuin odotatte.
Se tulee tässä arjen kantamana, omaan tahtiinsa,
kohti suurta juhlaa, verkkaisesti.
Mutta sitä ei estä mikään.
Ei mikään.

(Musiikkia)

Raitis ja Reipas

 

Iltahartaus pe 15.11.2013
Harri ja Sisko Raitis, kirjailija ja rovasti, Turku
HR: Luetaanko Raamattua?

SR: Luetaan.

HR: Saarnaajan kirjasta: Mitä hyötyä on vaivannäöstä sille, joka työtä tekee? Olen katsellut kaikkea aherrusta, jonka Jumala on antanut ihmiselle heidän rasituksekseen. Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua. Äkkipäätä ajatellen tuntuu tuo kovalta puheelta isovanhemmalle, jonka työ alkaa olla enimmäkseen takanapäin.

SR: Varsinkin kun muistaa, että Saarnaajan kirja alkaa sanoilla: Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta.

HR: Ei kuitenkaan pidä masentua, vaan lukea eteenpäin, ja silloin selviää, että saarnaajan tarkoitus ei ole masentaa vanhoja ihmisiä, vaan kertoa, mikä on ihmisen paikka pyhän Jumalan edessä. Näin teksti jatkuu: Minä oivalsin, ettei ihmisellä ole muuta onnea kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä. Mutta Jumalan lahja on sekin, että ihminen saa vaivannäkönsä keskellä syödä ja juoda ja nauttia elämän antimista.

SR: Ei siis pidä kuvitella olevansa Jumala, joka aherruksellaan saattaa tämän maailman valmiiksi. Ihmisen osa on toinen. Hänellä on oma paikkansa sukupolvien ketjussa, ja on lohdullista muistaa, että joku on tätä minunkin sarkaani jo aikaisemmin kyntänyt, ja joku tulee kyntämään tulevaisuudessakin. Työ ei jää kesken, vaikka minä siitä luovun. Sellainenkin säntillistä ja tarkkaa ihmistä lohduttaa, että voi luottaa kaiken tulevan kunnolla tehdyksi myös tulevina aikoina. Nuorissa on tulevaisuus, vaikka joskus epäilyttää, etteivät ne kuitenkaan samaan pysty kuin minä. Takeena on saarnaajan sana: Minä oivalsin, että kaikki minkä Jumala tekee, pysyy ikuisesti. Siihen ei ole lisäämistä eikä siitä vähentämistä. Mitä nyt on, sitä on ollut ennenkin, ja mitä vastedes on, sitäkin on ollut ennen.

HR: Noissa sanoissa kaikuu suuri viisaus. Eikä se ole lainkaan riippuvainen siitä miten lukija suhtautuu Raamattuun. Ikiaikainen viisaus siinä kumajaa, vaikka lukija ei tunnustaisi Jumalan sanan auktoriteettia. Ei totuudelle mitään voi. Mielipiteensä siitä voi lausua, mutta ei se totuutta muuta. Paavalin vapauden julistus galatalaisille tulee myös mieleen: Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.
Siinä lisää ihmisen paikan määrittelyä. Kristus on todella Vapahtaja, joka vapauttaa meidät myös Raamatun alkulehdillä kerrotusta kiusauksesta, halusta olla Jumala. Jumala on niin hyvä, että on Kristuksen kautta vapauttanut meidät pyrkimästä omilla teoillamme yhtään pitemmälle kuin on mahdollista päästä.

SR: Toisaalta on meillä velvollisuuksiakin. Osaksemme annettu sarka on kynnettävä, on pyrittävä tekemään kaikki niin hyvin kuin osaamme. Eikö Luther kirjoittanut vapaudesta siihen tapaan, että Kristuksen tähden kristitty on täysin vapaa, mutta rakkauden tähden kaikkien orja. Hyvin sanottu. Tieto vapaudesta antaa uskomattoman paljon voimaa ja rakkaus ja toisten palveleminen määrää suunnan. ”älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” Paavali opastaa galatalaisia.

HR: Ei ole helppoa, ei onnistu kovin hyvin vielä tänään, mutta huomenna täytyy taas yrittää. Helpottaa lukea niitä saarnaajan sanoja, joissa lohdutellaan, että kaikella on määräaikansa: Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa.

Kyrie eleison

Aamuhartaus ti 03.09.2013
Nina Pakkanen, A-kanttori, Helsinki

Musiikki: Jesus Kristus er opfaren - Fire Salmer (säv. Edward Grieg, san. Hans Thomissön). Esittäjä: Det Norske Solistkor (joht. Grete Pedersen), solisti: Bård Bratlie.

Kyrie eleison, Herra armahda. Usko.

Lapsuudessa kutsu hautajaisiin meni kaiken muun edelle. Häät olivat miellyttävä sukutapahtuma, mutta hautajaiset juhlista suurimmat. Niihin mentiin aina. Kuoleman kutsukorttia ei ohitettu. Se oli kutsumaton vieras, joka ei unohtanut ketään. Se kuului elämän kiertokulkuun ja oli osa sitä.

Säveltäjät ovat omansa tai läheisensä kuoleman kutsun tullessa tuottaneet suurenmoisia sävellyksiä.

Norjalaisen säveltäjän Edvard Griegin viimeinen sävellysteos ennen kuolemaansa on kuorolle kirjoitettu 4 psalmia. Sävelmät pohjautuvat norjalaisiin kansansävelmiin, joihin Edvard Grieg oli erityisen hurmaantunut ja joita hän on muunnellut vapaasti. Psalmit käsittelevät kristinuskon peruselementtejä, kuoleman läsnäolo on aistittavissa, usko iankaikkiseen elämään on vapauttavaa.

Lauluissa kuvataan ylösnousemuksen riemua sekä Jumalan lupausta Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen. Jumalan lapsen ikävöinti taivaallisille majoille täyttää kuulijan mielen, taivaan ihanuus ja kirkkaus ovat käsin kosketeltavissa. Pimeys on poissa, oikeamielisyys ympäröi ihmisen valkeaan hohtavaan vaippaan ja ihminen saa nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin.

Riemu lunastuksesta on niin suuri, että kuolema toimii vain saattajana ikuiseen elämään. Jumalan rakkauden suuruus ja ehdottomuus ylittää kuoleman vallan.

Kolmas meditatiivinen psalmi julistaa Jeesuksen ylösnousemusta. Psalmin hidas poljento on kuin hautajaissaattueessa. Esilaulajan ja kuoron vuorottelema dialogi piirtää kuvan itkijänaisista, samalla kertaa surevista sekä kuoleman jälkeiseen elämään luottavasta yhteisöstä joka yhdessä turvaa Jumalaan, ylösnousemukseen ja syntien anteeksiantoon. Luja luottamus ja usko armoon tuo toivoa maan päällä kulkevalle matkalaiselle. Taivasmatka on kaikille yhteinen.

Musiikki

Kyrie eleison, Herra armahda. Toivo.

Herra avaa minun huuleni, niin huuleni julistaa sinun kunniaasi. Jumala, ole armollinen, pelasta minut. Riennä avukseni, Herra. Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. Hallleluja. Tuntemattoman edessä ihminen on voimaton, jokaisen meistä on kuljettava tuo tie yksin. Vain armon varassa. Suuri ja käsittämätön Jumala.

Musiikki

Kyrie eleison, Herra armahda. Rakkaus.

Rakkaudessa ei ole pelkoa. Joka on löytänyt rakkauden, ei pelkää sen menettämistä. Jumala on rakkaus. Jumala on tie, totuus ja elämä. Joka löytää elämän, sitä ei kuolema ahdista. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Ei yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole”.

Kuolema on alku. Vapauttava alku jossa ikuinen valo ympäröi meidät. Kuoleman hyväksyminen on alku elämän alulle, rohkeudelle ja uskallukselle elää tässä ja nyt, omana itsenä. Hyväksyttynä.

Saksalaisen rukouksen sanoin: ”Sinä, Kristus, et ole ylösnoussut sitä varten, että kaikki jäisi ennalleen.”

Ei turhaan Laulujen laulussa verrata rakkautta kuolemaan. Koko elämämme kantavin voima on rakkaus. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Edvard Griegin kolmannen psalmin sanoin:

Jeesus Kristus on noussut kuolleista ylös taivaaseen.
Enkeleiden kanssa hän kukisti kuoleman vallan.
Kyrie Eleison!

Pelastajamme Jeesus, me kiitämme sinua, Herra,
suuresta siunauksestasi meitä kohtaan.
Ylösnousemuksesi kautta kuoleman pelkomme väistyi.
Kyrie eleison!

Me ylistämme sinun ylösnousemustasi
Sydämin, suin ja kielin
Ja liitymme enkeleiden kuoroon.
Kyrie eleison!

Kulkuri ei kukkoile levottomuudellaan

Aamuhartaus ke 24.07.2013
Jaakko Heinimäki, pastori, Helsinki

Kristinuskon ihmiskäsitystä moititaan joskus pessimistiseksi: ajatellaan, että ihmiset ovat mitättömiä maan matosia, jotka matelevat synnintunnossaan kaihtaen kaikkea sellaista, mikä olisi iloista, kevyttä ja kivaa.

Yhdessä virressä ihmistä tosiaan kuvataan madoksi.

Sillä tuskin tarkoitetaan sitä biologista faktaa, että ihmisen geeneistä yli 20 prosenttia on samoja matojen kanssa. Minä vaivainen oon, mato matkamies maan viittaa sataprosenttiseen kokemukseen.

Kielikuva on sitä paitsi suoraan Raamatusta, elämän kovuutta valittavasta psalmista 22: "Minä olen maan mato, en enää ihminen."

"Minä vaivainen oon, mato matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket."

Virttä 622, josta nuo sanat ovat, sanotaan Lapuan taisteluvirreksi. Nimitys palautuu yli kahdensadan vuoden taakse, Suomen sotaan ja Lapuan taisteluun vuonna 1808. Alun perin ruotsalainen virsi on paljon vanhempi, se on 1600-luvulta. Suomalaisen version sävel on Lapualla muistiin merkitty kansanlaulu.

Tarina kertoo, että Lapuan taistelun tauottua joku väsyneistä sotureista alkoi savuavien raunioiden keskellä hyräillä tuota virttä, johon sitten yksi toisensa jälkeen liittyi.

"Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään, joka säilyä voisi maan päällä."

Virren kolmannen säkeistön tarkka ja kaunis, silti kaunistelematon, kielikuva piirtyy vielä tarkemmaksi, kun ajattelee hiljaisia miehiä tapailemassa virren sanoja silmissään viimeistä matkaansa odottavien taistelussa kaatuneiden ystäviensä kalmot:.

"Tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on, ja kun kuolema silmäni sulkee, ilo taivaassa lahjoita loppumaton, pyhät minne sun tietäsi kulkee."

Kristillinen ihmiskäsitys ei ole pessimistinen. Kiva ei ole kiellettyä.

Kristillinen ihmiskäsitys on realistinen. Elämän vaikeita retkiä ei uskotella yhtään sen helpommiksi kuin ne ovat. Uskon tunnustamisen yksi ulottuvuus on tosiasioiden tunnustamisessa. Mato matkamies on sillä lailla maanläheinen, ettei se luule itsestään ja elämästään liikoja.

Maa on latinaksi "humus", ja siitä on myös johdettu latinan nöyryyttä merkitsevä sana "humilitas". Nöyryys on maanläheisyyttä, mullan tajua.

Viisaat sanovat, että aidosti nöyrä ihminen ei itse tiedä olevansa nöyrä, sillä jos hän tulisi tietoiseksi omasta nöyryydestään, hän tulisi väistämättä siitä ylpeäksi, ja juuri se on ylpeyden yleisimpiä muotoja: omalla nöyryydellään ylpistely.

Kulkuri, jota raastaa elämän levottomuus, ei kukkoile levottomuudellaan.

Myös latinan ihmistä merkitsevä sana "homo" palautuu maan multaan, humukseen. Maan tomua me olemme ja maan tomuun me kerran palaamme.

Taisteluvirreksi "Mato matkamies maan" on vähän huono: siitä puuttuvat kaikenlainen kopeus, uho ja hengennostatus. Se on hiljainen laulu elämän katoavaisuudesta ja ikuisen elämän toivosta, ja sen ajatus karkaa, jos sitä alkaa kailottaa kovin mahtipontisesti. Tämän virren voi muuten mainiosti laulaa Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemän "Tuopin jäljet" -laulun sävelellä. Virren sanat sopivat häkellyttävän hyvin Toivo Kärjen melankoliseen sävelmään.

Elämä kuihtuu kuin kukkanen ja haihtuu kuin vesi hiekkaan. Meidän vaelluksemme on usein kohtuuttoman vaikeata. Silti: kaikki kuihtuva, rapistuva, häipyvä ja haihtuvakin on täynnä Jumalan kirkkautta.

Vaikka elämä olisikin kuin unta ja varjoa, se on Jumalan unta ja Jumalan varjoa.

Tänä aamuna pyydän sinua rukoilemaan kanssani Uuno Kailaan runon sanoin, runo on nimeltäänkin Rukous:

"Näytä minulle kasvosi läheltä, Elämä.
Suo minun koskea niitä silmilläni.
Sillä minä rakastan niitä,
vaikka ne olisivat rumat.

Voi sitä sydäntä,
tuhannesti: voi sitä sydäntä,
joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä,
Jumalan matojen ihana ruoka."

Virsi: 622

Jälkinäytös jota työstän

Iltahartaus pe 28.06.2013
Minna Tuominen, Oppilaitospastori, Porvoo
Kesähäiden aikaan ajattelen kaikkia niitä pareja, jotka yhä menevät naimisiin, yhä tahtovat uskoa yhteiseen tulevaisuuteen aina kuolemaan asti. Muistan itseni morsiamena 16-vuoden takaa.

Muistan nuoruuden idealisoidun kuvan elämästä ja avioliitosta. Miten paljon olen rakkaudessa saanut itseeni pettyä. En ole jaksanut olla niin hymyilevä ja auttavainen vaimo kuin toivoin.

Silloin nuorena morsiamena en vielä tiennyt, että elämänlaki on sellainen, että kaikki se, mikä on vanhemmiltamme ja heidän vanhemmiltaan jäänyt kesken, siirtyy meidän kannettaviksemme, että kaikki se, mikä on jäänyt omissa lapsuuden kiintymyssuhteissa ja vanhoissa seurustelusuhteissakin kesken, sekin siirtyy tänne. Kasvun mahdollisuudeksi toki.

Olisimme ehkä päässeet helpommalla, jos joku olisi kertonut, että kaikki se vaikuttaa. Tai osanneet ainakin varautua siihen, mitä tarkoittaa työ parisuhteen eteen. Silloin heti.

Vanhojen taakkojen lisäksi, emme saaneet itse valita myöskään niitä ulkoisia vastoinkäymisiä joita meille tuli. (tahatonta lapsettomuutta, sairautta, en äitini enkä anoppini kuolemaa. En valinnut työttömyyttä ja taloudellista niukkuutta. Ne vain tulivat elämäämme ilman omia toiveitamme). Eihän kukaan saa valita. Myötä ja vastoinkäymisissä, niinhän me lupasimme tahtoa ja rakastaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että lapsi tarvitsee sosiaalisen turvaverkon. Ajattelen, että niin myös tuoreet pariskunnat tarvitsisivat.

Me löysimme aikanaan parisuhdekurssit suhdettamme vahvistamaan. Onneksi. Ne lisäsivät ymmärrystä itseämme ja toisiamme kohtaan. Kiintymystä voi tosiaan vahvistaa ja rakkaussuhde mahdollistaa ihmisenä kasvamisen. Olen kokenut sen, että läheisyys lohduttaa eniten silloin kun kipu vie elämänilon. Eristäytyminen vie autiomaahan. Sekä puolison että Jumalan läheisyyttä, molempia voi vahvistaa.

1. Johanneksen kirjeessä se sanotaan hyvin: ”Juuri siinähän Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.”

Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei ole jotakin pilvissä liitelevää huumaa. Jeesuksen elämä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Miksi itse sorrunkaan usein toivomaan, että rakkaus ja helppous tarkoittavat samaa tai että helppous olisi ainakin rakkauden seuralainen? Niiden puolesta, joita me rakastamme, niiden huolet vaikuttavat meihinkin. Sitä kai Paavali tarkoitti sanoessaan: Kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain. Rakkaus pitää sisällään toisen puolesta kärsimisen.

Parisuhde on taitolaji. Yksi isoimmista asioista, jonka mieheni on minulle opettanut on kyky pyytää ja antaa anteeksi. (Ajatella, että noinkin perustavaalaatua oleva taito on pitänyt opetella pitkälti yli 20-vuotiaan ).
Aika vaikea onkin suositella kenellekään itseään täydelliseksi luulevalle parisuhdetta ja avioliittoa.. Anteeksianto on ihmissuhteissa välttämätöntä, sillä jokainen on erehtyväinen.

Siksi minäkin nöyrin mielin yhä pyydän rakkaudelleni turvaa ja siunausta Jumalalta, samoin kuin silloin 16 vuotta sitten kirkon alttarilla. Jos avioliittoni olisi vain minun tunteideni tai osaamiseni varassa, se olisi varmaankin kuollut jo ajat sitten.

Virren 241 (Herra rakkaastani tunnen iloa) sanat lohduttavat ja virkistävät minua.

Hyvä Jumala,
sinä itse olet rakkaus ja siunaat niitä, jotka turvautuvat sinuun.
Anna anteeksi kaikki haavat ja loukkaukset, joita olemme rakkaillemme aiheuttaneet. Auta antamaan anteeksi myös muille, jotka ovat loukanneet läheisiämme. Auta katkaisemaan sukujemme vahingoittavat perinteet; tiedostetut ja ne puhumattomiksi vaietut.
Kiitos Jumala, että meillä on mahdollisuus elää sinun rakkautesi suojassa. Auta meitä luomaan toista ja itseä kunnioittava tila. Anna rakkautemme vahvistua. Tätä rukoilemme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Virsi: 241

Samarialainen

Iltahartaus ke 03.07.2013
Mika Lahtinen, Draamapedagogi, Jyväskylä
ERÄS MIES

Yhtäkkiä joku tönäisi minua. Kaaduin ja näin nauruja minun päälläni. Vatsaani sattui ja päähäni. He löivät, repivät ja potkivat minua. Luulin, että kuolen.

Sitten tuli hiljaista, ja maa tuntui karhealta minun vatsani alla. Maistoin verta. Kuulin kärpäsiä. Olin täynnä kipua.

Askeleita rahisi lähelläni ja joku kosketti minua. Säikähdin, että ne tulivat takaisin ja jatkavat hakkaamista. Minä vihaan heitä.


SAMARIALAINEN

Aasi, jolla ratsastin, pysähtyi pyytämättä. Aluksi minä näin pientareella vain jalkaterän, josta valui verta. Hiekka ja multa olivat tahrineet haavan. Sitten näin koko ruumiin.

Jalka heilahti. Minua inhotti ja pelotti. Laskeuduin ratsailta ja sidoin aasin puuhun.

Mies oli alasti ja hakattu. Pahimmat haavat minä puhdistin viinillä leilistäni. Käteni tärisivät. Revin viittani liepeistä suikaleita ja sidoin haavoja.


ERÄS MIES

Mutta se olit sinä. Sinä liikutit käsiäni ja jalkojani. Olin avuton ja se kaikki hävetti minua.


SAMARIALAINEN

Puhuin hänelle. Hän aukaisi silmänsä ja yritti sanoa jotain, mutta se jäi yskimiseksi ja pieneksi kiitokseksi.

Minä sanoin hänelle, että ”älä pelkää, minä autan sinua ja pidän sinusta nyt huolta, en tee sinulle pahaa” ja että ”kaikki järjestyy”. Epäilin itseäni, mutta tuntui tärkeältä sanoa niin.

Minä pelkäsin, että joku kyttää meitä ja käy kohta kimppuun. Minä vihasin sitä kaikkea ja minua harmitti, että se olin juuri minä, joka osui paikalle.

Yritin nostaa miehen jaloilleen. Siitä ei tullut mitään. Otin hänestä kiinni takaa kainaloiden alta, kuin syliin, ja kannoin, raahasin ja nostin hänet aasini selkään.

Mies makasi ratsailla kuin mikäkin löysä ja likainen viljasäkki. Minun aasini todella teki töitä. Säkin paino muljahteli puolelta toiselle.

Vastaantulijoiden katseet piinasivat minua. Olin taluttaja. Olin ramman orja. Joku sylkäisi minun päälleni. Olisi edes tähdännyt säkkiin.

Potilaan vointi koheni, ja me juttelimme vähän aina silloin tällöin. Annoin hänelle juotavaa leilistäni. Minäkin piristyin.

Vähän myöhemmin se mies sai eräänlaisen pärjäämiskohtauksen. Hän väitti haluavansa kävellä ja hivuttautui alas aasin selästä, mutta heti hän lyyhistyi maahan. Minä nostin hänet takaisin ratsaille. Ajattelin, että mikä ääliö. Ehkä sekin oli hänen omaa tyhmyyttään, että hän oli joutunut hakattavaksi.

Lähestyimme majataloa. Siellä minun oli ollut tarkoitus syödä hyvin, levätä ja juhlia. Nyt oli toisin. Olimme kurja kaksikko: väsynyt muukalainen ja rampa ratsastaja.

Minua huolestutti majatalon isännän ja muun väen kohtaaminen. Minulle naurettaisiin siellä. Minä ja rampa olisimme helppo kohde. Keräisimme katseita ja kiinnostusta.

Puntaroin vaihtoehtoja. Voisin jättää potilaan portille. Ehkä majatalon väki korjaisi hänet siitä sisälle. Minä itse jatkaisin matkaani.

Mutta me marssimme pihaan ja sidoin aasin puomiin. Minä autoin matkatoverini ratsailta ja menimme taloon. Kun lopulta pääsin pitkälleni, minua itketti vähän.

Aamulla päätin, että oli jäähyväisten aika. Annoin rahaa majatalon isännälle ja sanoin, että tämä toinen mies jää vielä tänne, hoida häntä. Jos hänestä koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.

Minulla oli oma matkani ja oma elämäni kaukana siitä majatalosta. Kohta olisin poissa ja helpottunut.

Kun tein lähtöä, outo ystäväni kertoi kokemastaan. Hän katsoi minua silmiin ja kiitti minua. Minä hämmennyin.


ERÄS MIES

Sinä olet näillä nurkilla muukalainen. Minä olen aina pitänyt sinunlaisiasi ihmisiä täysin mitättöminä. Olet sellainen, jonka kanssa minun ei pitäisi edes keskustella.

Luulen, että minä olisin kulkenut sinun ohitsesi, jos sinulla olisi ollut hätä. Sinä et kulkenut ohi. Vaikka minä olen sinulle vieras ja tuntematon, sinä pysähdyit, et välittänyt eroista. Sinä välitit minusta.

Olet sietänyt minua ja nähnyt suunnattomasti vaivaa. Se tuntuu ihmeelliseltä. Kiitos. Sinä kannoit minut tänne aasin selässä. Nyt minun omat jalkani kantavat jo vähän.

Virsi: 436: 1-3

Veljekset

Aamuhartaus ti 02.07.2013
Voitto Huotari, Piispa emeritus, Mikkeli8

Fjodor Mihailovits Dostojevski: Karamazovin veljekset (1880)

Jokainen ihminen on moniulotteinen. Jokainen ihminen on myös pohjimmaltaan hauras. Näistä asioista minulle kertoo suuren venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovits Dostojevskin teos Karamazovin veljekset. Se on yksi maailmankirjallisuuden parhaimpia romaaneja, minun tuntemistani paras. Nämä kädessäni nyt olevat niteet sain vaimoltani syntymäpäivälahjana yli neljä vuosikymmentä sitten. Ja näiden pariin on halu aika ajoin toistuvasti palata.

Karamatzovin veljeksiä on kolme. Ivan edustaa älyllisyyttä. Hän on ateisti mutta käy omaa elämänmittaista kamppailuaan Jumalan ja järjen, oikeudenmukaisuuden ja armon problematiikasta. Dimitri elää tunteiden ja vaistojen vallassa. Ne heittävät hänet milloin nautintoihin, milloin kärsimykseen. Aljosa, luostarin munkkikokelas, on pyhimysmäinen, ujon oloinen uskovainen. Hänessä on herkkyyttä ja eettistä intohimoa.

Mutta kirjan kertomuksissa he eivät ole pelkistettyjä tyyppejä. Jokainen heistä on samalla moniulotteinen ja hauras. Dimitri pitää yllä suhdetta niin hyveelliseen Katerinaan kuin langenneeseen Grusenkaan. Uskovaisia kalvaa epäily, ja ateistikin piilottelee sisimmässään uskoa.

Karamazovin veljekset on kuvausta elämästä, aatteista ja uskosta keskellä arjen moninaisuutta ja kipeyttä, seesteisyyttä ja rikkinäisyyttä. Dostojevski vie ihmisiä ristiriitojen ja skandaalien pyörteisiin. Niihin liittyen käydään kuumeisen kiihkeitä keskusteluja. Dostojevskin kuvaamissa ihmisissä on ihanteellista hyvyyttä ja raakaa pahuutta. Kirja on pohjimmaltaan ihmisyyden ja sielun syvyyden luotaamista.

Yksi kirjalle ominainen ulottuvuus on järjen ja uskon kamppailu. Sitä käydään älyyn luottavan Ivanin ja tuon herkän uskovan Aljosan välillä. Järjen ja aatteen uuvuttaman Ivanin kirjailija johdattaa lopulta epätoivoon. Dostojevskin mukaan: Joka tuhoaa Jumalan itsessään, tuhoaa myös sisimmässään asuvan ihmisen.

Dostojevskin kertomuksissa pahuutta ei voi poistaa mutta siihen voi vastata kristillisellä anteeksiannolla ja rakkaudella. Kristus suutelee sanaakaan sanomatta kiduttajaansa Suurinkvisiittoria. Ja luostarin ohjaajavanhus Zosima kumartuu kaikille yllätykseksi ja arvaamattomasti maahan saakka Dimitrin edessä: hänen kärsimyksensä tähden, hänen kärsimystään kunnioittaen. Niin arveltiin.

Karamazovin isän ja veljesten kohtaaminen oli juuri päättynyt samaisessa luostarikammiossa näiden keskinäiseen holtittomaan, skandaalimaiseen riitaan. Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi jokainen! Näin ohjaajavanhus vetoaa. Ja kehottaa pelkäämään ennen kaikkea kostonhimoa.

Dostojevskin aitovenälaiseen ihanteellisuuteen en osaa heittäytyä. Mutta se ei estä minua kokemasta tätä romaania ja myös sen kristillisiä ulottuvuuksia hyvin syvästi. Ne ovat kuin vetovoimainen kutsu omakohtaiseen toteuttamiseen. Rakastamaan vihaamatta, epäilemättä, ehtoja asettamatta. Tai näkemään Zosiman tavoin, miten hengellisestä kokemuksesta avautuu maailman katselemisen tapa: Kaikissa luoduissa on Kristuksen luomisvoimaa ja siten jotakin Kristuksesta itsestään. Ja tämän tiedostamiseen ihminen kasvaa rakastamisen kautta.

Nuo kolme Karamazovin veljestä ovat kolme erilaista ihmistä, kolme eri ihmistyyppiä. Mutta hehän ovat myös kolme eri puolta jokaisessa ihmisessä. Meissä asuu samanaikaisesti järkeen nojaava Ivan, impulsiivisesti tunteiden varassa toimiva Dimitri sekä herkkä uskova Aljosa. Jokaisessa meissä nämä kolme ominaisuutta etsivät tilaa itselleen, tilaa toinen toiseltaan. Tänäänkin. Sillä jokainen meistä on moniulotteinen. Juuri se tekee meidän elämästämme vivahteikkaan, viehättävän ja joskus vaikean.

Minä arvostan itsessäni järkevyyttä, eräänlaista Ivania. Mutta en halua jäädä vain sen mielikuvituksettomaan, yksiulotteiseen kylmyyteen. Haluaisin ennen kaikkea antaa itsessäni sijaa Aljosalle, herkkyydelle, uskovaisuudelle. Mutta minut tempaa toisinaan tuo minussa asuva tunteiden varassa vaappuva Dimitri.

Silti kaipaukseni toistuvasti on, että Aljosa ei tukahtuisi minussa järkevyyden tai pinnallisuuden paineissa. Vaan että minussa säilyisi herkkyys. Että näkisin syvemmälle, enemmän. Että tunnistaisin kärsimyksen säälien ja myötätuntoisena. Tunnistaisin Kristuksen läsnäolon kaikissa luoduissa. Ja seuraisin Kristusta tänäänkin herkällä mielellä elämään osallistumisessa ja rakkaudessa.

Virsi: 430:1,2,4

Kadoksissa

Iltahartaus la 15.06.2013
Toivo Loikkanen, Aluekappalainen, rovasti, Kerimäki
Johdanto: Herra avaa minun huuleni (Hiljaa Ensemble, Titta Lampela,)

Elämässä on kovin kiusallista, kun jokin tärkeä asia on kadoksissa. Kaikkein suurin uhkamme on, että olemme kadoksissa itseltämme emmekä tiedä, keitä olemme ja mihin olemme matkalla. Suuri Jumala etsii armossaan meitä yhteyteensä. Hän haluaa, että tulemme hänen löytämikseen, että löydämme elämän tien, että löydämme hänen Pojassaan Kristuksessa myös syntiemme anteeksiannon. Tunnustamme syntimme:

Pyhä Jumala,
Tunnustamme sinulle eksymisemme, itsekkyytemme, rikkomuksemme ja laiminlyöntimme. Tunnustamme sinulle, että olemme itse kulkeneet harhaan sinun tieltäsi. Armahda meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme tähden.

Jeesus sanoo: Ystäväni, ole turvallisella mielellä. Sinun syntisi ovat anteeksiannetut. Jeesuksen ja kirkkonsa palvelijana julistan sinulle tämän synninpäästön Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Käänny puoleeni, Herra,
ja ole minulle armollinen,
sillä minä olen yksin ja avuton. (Ps. 25: 16)

Autuas se,
jonka pahat teot on annettu anteeksi,
jonka synnit on pyyhitty pois.
Minä tunnustin sinulle syntini,
en salannut pahoja tekojani.
Minä sanoin: "Tunnustan syntini Herralle."
Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,
otit pois syntieni taakan.
Rukoilkoot kaikki palvelijasi sinua hädän hetkellä.
Vaikka suuret vedet tulvisivat,
ne eivät heihin ulotu.
Sinä olet minulle turvapaikka,
sinä varjelet minut vaarasta. (Ps. 32:1-2, 5-7)

Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen.

Jesajan kirjasta, luvusta 57 kuulkaamme:
Korkea ja Ylhäinen,
hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä,
sanoo näin:
- Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä,
mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona.
Minä virvoitan murtuneiden hengen
ja herätän eloon nöyrien sydämen. (Jes. 57:16)

Lyhyt vastauslaulu (Hiljaa Ensemble)

Puhe/meditaatio:
Kesällä on mukava katsella sinistä taivasta luonnon helmassa ja välkkyvän veden äärellä. Välillä taivas on aivan pilvetön ja välillä pilvet heijastuvat veteen. Kohotamme ihmisinä katseemme usein taivaalle.

Jumalasta sanotaan, että hän on ylhäällä. Se kertoo siitä, että Jumala on suurempi kuin me ihmiset. Onneksi Jumala ei ole vain ylhäällä tavoittamattomissa. Hän katsoo alas meihin ihmisiin. Hän etsii meitä yhteyteensä. Ylhäinen ja Pyhä Jumala asuu murtuneiden ja nöyrien luona. Ihminen katsoo ylös ja Jumala alas.

Jumala tuli alas maailmaan Kristuksessa meidän veljeksemme ja Vapahtajaksemme. Näin Jumala osoitti ja osoittaa meille rakkautensa. Jumala virvoittaa murtuneiden hengen ja herättää eloon nöyrien sydämen.

Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä
meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta
ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.

Siunatkoon ja varjelkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Virsi: 312:1, 4

Shalom - unelma maailmasta jossa hyvinvointi kuuluu kaikille

Aamuhartaus to 20.06.2013
Heikki Hiilamo, Tutkimusprofessori, Helsinki
Köyhät teillä on aina keskuudessanne.

Tämä Markuksen evankeliumin kohta on yksi tunnetuimmista Jeesukseen liitetyistä lausahduksista.

Usein lausahdusta käytetään mitätöimään ponnisteluita köyhyyden lievittämiseksi tai poistamiseksi. Jeesuksen väitetään vihjanneen siihen, että mitä tahansa tehtäisiin, köyhiä olisi aina keskuudessamme.

Jeesuksen opetuslapset kuitenkin todistivat, että Jeesus jakoi elämänsä syrjittyjen ja syrjäytyneitten ihmisten kanssa: sairaiden, köyhien, sorrettujen, äänettömien ja ulosheitettyjen kanssa. Jeesuksen elämä oli nöyrää samastumista, rinnalle asettumista ja vuorovaikutukseen suostumista. Opetuslapset jatkoivat samaa: ensimmäiset seurakunnat ottivat kaikki vastaan ja pitivät jäsenistään huolta.

Modernilla sosiaalipolitiikalla on kaksi päätekniikka pitää kaikista huolta: antamalla avustuksia ja tarjoamalla vakuutuksia.

Avustukset ovat keinoista vanhempi. Ne ovat alusta asti painottaneet lähiyhteisön, perheen ja suvun vastuuta. Suomessa vuoden 1852 vaivaishoitoasetus edellytti, että ylenevän ja alenevan polven sukulaiset ja sisarukset antaisivat apua hädänalaiselle ennen muita tahoja, seurakuntaa tai kuntaa. Vaivaishoitoasetus on muuttunut köyhäinhoitolaiksi, huoltoapulaiksi, sosiaalihuoltolaiksi ja toimeentulotukilaiksi, mutta pääperiaate on pysynyt ennallaan. Toimeentulotuen myöntämisessä otetaan edelleen huomioon puolison kaikki tulot sekä kaikki sukulaisilta ja ystäviltä saatu rahallinen apu.

Vakuutuksien ideana on taata kansalaisille toimeentuloturva palkkatyöyhteiskuntaan liittyvien riskien varalta. Näitä riskejä ovat muun muassa sairaus, työkyvyttömyys ja työttömyys. Riskin toteutuessa toimeentulo ei perustu harkinnanvaraiseen avustukseen, vaan yksilölliseen oikeuteen. Oikeus määräytyy aikaisempien ansioiden mukaan. Pienituloisimmille etuja maksetaan vähimmäismääräisinä. Näitä etuuksia ovat Suomessa muun muassa vähimmäismääräinen sairauspäiväraha, takuueläke ja työmarkkinatuki.

Mainitsemani tekniikat – avustukset ja vakuutukset – eivät ole toisiaan poissulkevia. Suomen perustuslaissa oikeudesta sosiaaliturvaan on luettavissa se, että kaikille olisi turvattava vakuutuksen perustuva oikeus toimeentuloon laissa mainituissa riskitilanteissa. Samalla todetaan kuitenkin, että “jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon”. Tämä viittaa harkinnanvaraiseen toimeentulotukeen.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on kansainvälisessä vertailussa maailman tehokkain malli köyhyyden vähentämiseen. Se perustuu ennen muuta sosiaalivakuutukseen: kaikki kynnelle kykenevät tekevät työtä, maksavat veroja ja riskien sattuessa saavat yhteisen vakuutuksen perusteella maksettavia yksilöllisiin oikeuksiin perustuvia etuuksia, joita voidaan kutsua myös sosiaalisiksi oikeuksiksi.

Suomessa mallia uhkaa kuitenkin se, että avustuksista eli toimeentulotuesta on tullut viimeisen 15 vuoden aikana pitkäaikainen toimeentulon lähde. Monet eivät saa mitään muita sosiaalivakuutuksen perustuvia tuloja Tämä on hälyttävää erityisesti nuorten kohdalla. Kyse ei ole siitä, etteivätkö nämä nuoret välttämättä kykeni hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttävää turvaa, vaan siitä ettei nuorille tarjota tilaisuuksia – ennen muuta mielekästä koulutusta ja työtä – turvan hankkimiseksi. Näin nuoret syrjäytyvät yhteiskunnasta ja jäävät toimeentulotuen varaan.

Olennaista ei välttämättä se, jättäytyvätkö nuoret tietoisesti toimeentulotuen varaan vai joutuvatko he turvautumaan siihen olosuhteiden pakosta. Toimeentulotuen kaltaisen köyhäinavun maksaminen on yhteisömme, koko suomalaisen yhteiskunnan, ongelma. Kyse on myös henkisestä kodittomuudesta. Kun ei osallistuta laajempaan yhteisöön, ei koeta myöskään elämän mielekkyyttä eikä moraalista velvoitetta noudattaa yhteisön normeja. Tämä on se maaperä, jossa yksinäisyys, syrjäytyminen, alkoholin ja huumeiden käyttö sekä erilainen rikollisuus kasvavat ja kukoistavat.

Hebrealainen sana Shalom kuvaa Jumalan valtakuntaa. Sana ei tarkoita vain rauhaa, ei ainakaan rauhaa vastakohtana sodalle. Se kuvaa laajasti hyvinvointia: syrjinnän, ahdistuksen ja pelon väistymistä. Niiden tilalla ovat terveys, vauraus ja turvallisuus. Shalom kuvaa sosiaalista mallia: unelmaa maailmasta jossa hyvinvointi kuuluu jokaiselle.

Virsi: 601:1-3

Lähimmäisen käden puolustuspuhe

Aamuhartaus to 02.05.2013
Johanna Korhonen, toimittaja, Vantaa

Lähimmäisen käsi

Suomessa on ihmisiä, joilla ei ole varaa riittävään ruokaan. On ihmisiä, joiden elämä hallitsee hallitsematon velka. On niitä, joiden kanssa kukaan ei puhu. On niitä joille pelottavin paikka on oma koti, ja niitä joilla ei ole kotia ensinkään. On Suomeen ulkomailta yksin tulleita lapsia ja nuoria. On niitä joiden ihan normaaliin päivään kuuluu väkivallan kohteeksi joutuminen. On niitä joita ahdistaa, vähän mutta jatkuvasti, ja niitä joita ahdistaa niin paljon, että mikään muu tunne ei mahdu mieleen ollenkaan.

Me suomalaiset suhtaudumme kirkkoomme usein kriittisesti, usein hyvin vaativaisesti, ja se on aivan oikein. Kirkolta, eli meiltä kaikilta kirkon jäseniltä, pitääkin voida vaatia jotakin. Emme me voi vain olla ja katsella, kun toinen ihminen kärsii nälästä, yksinäisyydestä, köyhyydestä tai huonosta kohtelusta.

Mitä me siis teemme? Mitä kirkko tekee niiden hyväksi, jota tarvitsevat apua?

Tähän kysymykseen vastaan hyvillä mielin: kirkko todella tekee. Mitä paremmin olen tähän tekemiseen tutustunut, sitä vaikuttuneemmaksi olen tullut. Jos joku ei ole siitä kuullut, sekin on aivan ymmärrettävää, koska hyvin suuri osa siitä kaikesta hyvän tekemisestä tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa, kulissien takana, ihmisten kodeissa, työntekijöiden vastaanotoilla, puhelimessa, sähköpostissa. Hyvän tekeminen on tärkeämpää kuin siitä puhuminen, ja juuri tästä syystä kirkon diakoniatyöntekijät keskittyvät enemmän ihmisten palvelemiseen kuin siitä tiedottamiseen.

Diakonialla tarkoitetaan heikossa asemassa olevien auttamista. Siinä ei kysytä, onko apua tarvitseva kirkon jäsen tai mitään muutakaan kirkkonäkökulmasta kiinnostavaa. Auttamiselle ei aseteta mitään ehtoja. Ainoa kriteeri on, että ihminen tarvitsee apua.

Kirkon diakoniatyön asiakkaita on satoja tuhansia. Viimeksi, kun tilastoa tehtiin, vuodessa kirjattiin noin kuusisataa tuhatta asiakaskontaktia. Niin monta kertaa on diakoniatyöntekijä kuunnellut ihmisen huolta ja reagoinut siihen jotenkin. Yli 200 000 kertaa diakoniatyöntekijä tuli juttelemaan ihmisen kotiin. Kirkon ilmainen tai lähes ilmainen ateria täytti nälkäisen vatsan liki seisemäsataa tuhatta kertaa vuoden aikana.

Perusturva ja terveydenhuolto ovat yhteiskunnan eli julkisen vallan vastuulla, mutta sen lisäksi ihmiset tarvitsevat monenlaista muutakin apua. Diakonian etuna on sen joustavuus ja moniulotteisuus. Kunnan sosiaalitoimistoon ei oikein voi mennä suremaan yksinäisyyttä, perhekriisiä, sairauksien aiheuttamia yleisiä hankaluuksia tai elämän tarkoituksettomuuden tunnetta, mutta koulutettu diakonian ammattilainen osaa ottaa vastaan tämän kaiken. Myös sellaisen murheiden ja surujen yhdistelmän, joka viranomaispuolella kuuluisi usean eri tahon hoidettavaksi. Usein diakoniatyöntekijä opastaa eteenpäin, auttaa esimerkiksi Kelan tai sosiaalitoimen lomakkeiden täytössä. Ja kun rahat ovat täysin loppu eikä yhteiskunnan tuki ehdi tai ulotu hädänalaisen luo, diakonin antama maksulappu mahdollistaa pienet ruokaostokset ensi hätään.

Noin neljännes asiakkaista ottaa yhteyttä talousvaikeuksien takia, viidennes terveyteensä liittyvistä syistä. Toinen viidennes haluaa jutella ihmissuhdeongelmista ja joka kymmenes hengellisistä asioista. Päihteet ja muut riippuvuudet ovat ensisijainen yhteydenoton syy noin kuudella prosentilla asiakkaista. Sellaista ongelmaa ei olekaan jota kirkon diakoniatyöntekijät eivät jo olisi työssään kohdanneet.

Kuka tämän kaiken hyvän maksaa? Tähän vastaan iloisena: me, kirkon jäsenet! Me niillä kirkollisveroillamme. Viimeksi, kun tilastoa tehtiin, me kirkon jäsenet olimme keränneet keskuudestamme 136 miljoonaa euroa ihan silkkaan lähimmäistemme auttamiseen. Homman hoitivat meidän palkkaamamme diakoniatyöntekijät.

Suomalaiset haluavat, että kirkko tekee hyvää. Tämä hyvän tekeminen on monelle ihan keskeinen syy kuulua kirkkoon. Ja se ei ole ollenkaan vähäpätöinen syy, kaikkea muuta.

Kirkon kaikista menoista noin kolmetoista prosenttia käytetään diakoniaan eli hädänalaisten auttamiseen. Sen lisäksi on vielä kansainvälinen diakonia eli ulkomainen auttamistyö. Mutta puhukaamme nyt tästä kotimaan auttamistyöstä. Aivan hyvin voidaan kysyä, pitäisikö siihen käyttää suhteessa vielä enemmän voimavaroja. Minusta pitäisi. Se tarkoittaa tinkimistä monesta muusta asiasta, mutta se on sitä, mitä meidän uskontomme keskushahmon Kristuksen nimissä nimenomaan pitääkin tehdä. Diakonia on sitä, että näemme Kristuksen jokaisessa kärsivässä ihmisessä, on hän kuka tahansa ja on hänen kärsimyksensä syy tai aihe mikä hyvänsä.

Mutta: Auttaako kristitty sitten vain siksi, että saa siitä hyvän omantunnon ja voi tuntea itsensä hurskaaksi ja jotenkin hyveelliseksi? Ei missään tapauksessa. Meidän luterilaisen uskomme mukaan hyvän tekeminen ei ole edes mitenkään erityisen kristillinen asia, vaan se on ihmisyyteen kuuluva yleisinhimillinen asia. Kaikki hyvän tekeminen, kaikki auttaminen, tapahtuu se sitten jonkin uskonnon nimissä tai uskonnottomasti, on yhtä arvokasta. Me kirkon jäsenet teemme hyvää kirkkona, ja useat vielä monella muullakin tavalla.

Kirkon diakoniatyö ei muuten ole pelkästään palkatun henkilökunnan asia, vaan jokaisen kirkon jäsenen asia. Useimmat meistä osallistuvat lähinnä maksamalla kirkollisveroa, mikä on tietysti erinomaisen hyvä asia. Mutta on niitäkin, jotka lisäksi antavat aikaansa ja osaamistaan diakonian vapaaehtoistyössä. Heitä on tälläkin hetkellä noin kolmekymmentä tuhatta. Se on paljon. Iloitsemme!

Musiikki: Ratk' taivaasa, vanhan virsikirjan (1701) virsi 410, kesto 2:08. Veli Ainali, urut, ja Janne Nietula ja Tommi Nietula, trumpetti.